Taajaman valoissa syntyy tunne, että hyvin näkee ja tulee nähdyksi. Muutama sata metriä syrjemmässä tilanne on toinen, ei näe itse eikä tule nähdyksi.
Tätä mietin kun lokakuisena iltana ajelin autolla ja yhtäkkiä valoissa häivähti musta hahmo. Juuri sillä pimeän ja valon rajalla. Mies mustissa, seisoi ajoradan reunalla, selin, liikkumatta. Ei edes kasvojen vaaleus kavaltanut.
Meillä on tapana synkistellä asioiden kanssa ja sama näkyy pukeutumisessa. Mitä pimeämpää, sitä synkeämpää.
On mukava huomata, että nuorilla on värikkäämpiä vaatteita ja niissä heijastimia. Työsuojelu lienee saanut aikaan sen, että työvaatteissa on heijastimia. Vapaa-ajalla vaan emme juuri työkamppeissa liiku.
Milläpä sitä ilahduttaisi toista immeistä? Kertoisi positiivisista tunteistaan, että olet minulle tärkeä, rakas ihminen?
Ystäväni kertoi antaneensa hiukan toisella kymmenellä olevalle, kaverilahjaa pohtineelle pojanpojalleen vinkin: ”anna kaverillesi heijastin”. Otti poika vaarin vinkistä onkeensa.
Kassalla, heijastimen maksun luvannut vaari huomasi jälkipolven astuneen askeleen kehityksessään eteenpäin; heijastin oli sydämen muotoinen!
Selkeästi ”kaveri” oli vastakkaista sukupuolta ja pieni puna pojan poskilla kertoi, että saatesanojakin oli valmiiksi mietittynä. Siis sitä hetkeä varten kun saa tytölle lahjansa sujauttaa. Ja kertoa että välittää.
Tämä käy esimerkistä meille kaikille. Anna läheisellesi heijastin nyt, kun aika on kaikkein synkin. Lahja on kiva saada ja sen mukana viesti, että minusta välitetään.
Kenelle minä antaisin heijastimen, kenelle sinä?
Pekka Peltonen
Kirjoittaja on ruukkilainen kolumnisti, joka opiskelee luonto- ja ympäristöalan riistapainotteista perustututkintoa