Hyvät, oikeat tarinat alkava kuten sadutkin, ”olipa kerran”.
Pienen kaupungin keskustassa oli pieni kauppa, sanoivat sitä kivijalkakaupaksi. Talo oli vanha ja niin alkoi olla kauppiaskin. Tuotevalikoima kattoi lähes kaiken taivaan ja maan väliltä.
Turisti löysi korttinsa ja matkamuistonsa. Keittiöön löytyi kattila, isännälle sahaan uusi terä.
Vähän oli sellaista mitä ei kaupasta löytynyt, sanottiin, että ”mitä ei sieltä löydä – sitä ei ole tai sitä ei tarvitse.”
Kauppa oli keskustassa lähellä kaikkia ja kaikkia. Sopi poiketa ja pistäytyä, kiireelläkin. Auto jouti seisahtumaan toviksi kaupan kulmalle, pyöräilijä kurvasi ohi. Bussikin mahtui ohi kulkemaan.
Aika muuttui ja ihmiset sen myötä. Vanha oli toki tuttua ja turvallista. Samaan taajamaan nousi peräti kolme uutta ketjumarkettia. Niiden pihoilla oli parkkipaikkaa puolen keskustan verran ja se tavaran määrä... ja ne hinnat!!
Mainosta tuli postiluukusta enemmän kuin tilattuja lehtiä. Aukikin oli pidempään. Hienoa, nykyaikaa. Autolla markettiin, kerralla paljon.. No. Ehkä tuli ostettua jotakin tarpeetontakin, mutta kun halvemmalla sai.
Huumaa kesti jokusen ajan. Hinnat tasaantuivat ja tarjonta alkoi olla kaikilla samaa.
Vanha kauppias katseli ikkunastaan ja mietti elämäänsä. Asiakkaatkin vanhenivat, asioivat marketissa rollaattoreineen ja kassavirta kuihtui noroksi. Oli tullut aika sulkea ovet ja kiitellä kuluneesta.
Kului neljä pitkää viikkoa kun herätys kävi läpi koko kaupungin. Ruskea paperi peitti ikkunaa ja oli kaupan ovi lukossa.
Ei huvittanutkaan aina ajaa markettiin, ei löytynytkään sitä pikkutarviketta, joka oli unohtunut. Ei löytynyt liimaa, paikkarasiaa pyörän kumiin. Rautakaupan tarvikkeita sai lähteä hakemaan toiselta puolen kaupunkia. ”Ajaa nyt muutaman ruuvin tähden, aikaakin menee” – sadatteli jo moni.
Jos tämä olisi ollut satu, se olisi loppunut nyt sanoihin, ”sen pituinen se”. Ainakin Suomessa.
Paikalliset asukkaat nimittäin päättivät muuttaa tapojaan, saadakseen pidettyä kauppansa keskustassa. Ei siinä mitään joukkoadresseja värkätty, ei pyydetty pormestaria puhemieheksi.
Moni pyysi kauppiasta pyörtämään päätöksensä, paikallismedia antoi palstatilaa asiakkaille – ja yrittäjälle. Niin sitten kävi, että tänään kävin ko. kaupassa ostoksilla. Ehdin ennen klo 13, jolloin kauppa lauantaisin sulkee ovensa. Kauppiaskin saa edelleen hetken hengähtää – jaksaakseen taas koko viikon palvella asiakkaitaan.
Muistan äärimmäisen hyvin sen ajan kuinka kaupungin ”valveutuneet pyöräilijät” ilmoittivat oikein boikotoivansa kauppoja, jotka kokivat asemansa ja yrittämisen vaikeutuvan kun liikennettä mulkkaamalla viedään viimeisetkin edellytykset yrittää keskustassa!
Tämä ei muuten ollut satu, paremminkin hyvällä mielellä kirjoitettu tarina – joka on totta.
Meillä lienee opittavaa, ainakin asennetasolla. Jos siis haluamme, että lähellä on palvelevia kauppoja, erikoisliikkeitä, ja niitä putiikkeja, kivijalkakauppoja.
Kirjoittaja on ruukkilainen kolumnisti