Maanantaina ajelin pääsiäislomalta kotia kohti Ylivieskan kirkon raunioiden ohi. Kasa mustaksi hiiltynyttä puuta, pari seinänpätkää ja peltikaton raato. Kyllä oli murheellinen näky.
Kirkko on enemmän kuin rakennus, maamerkki tai näkyvä osa kotiseurakuntaa. Kirkko on vielä enemmän: Se on avara tila täynnä muistoja.
Muistan ensimmäisen joulukirkkoni. Olin saanut joululahjaksi valkoisen ja pörröisen lakin, joka oli niin ihana. Totta kai pistin sen päähäni joulukirkkoon. Siellä oli kynttilöitä ja kaunista musiikkia ja minua väsytti ihan kamalasti.
Vähän isompana istuin keväällä kirkossa koululaisjumalanpalveluksessa. Alaluokkien kiva naisopettaja, minä ja muut tokaluokkalaiset. Takana penkillinen villejä ja puheliaita poikia, jotka komentaa suhistelin hiljaisiksi. En ymmärtänyt, miksi opettajaa hymyilytti.
Rippikirkko oli pullollaan väkeä. Oli kuumaa ja juhlallinen, vähän haikeakin tunnelma. Pojillakin näytti silmät kostuvan, mitä minä kova kuivasilmä hämmästelin kovasti.
Hääkirkkoa minulla, vanhalla piialla, ei ole, mutta sisaruksia ja ystäviä olen ollut saattelemassa avioliiton satamaan. Sinne ovat purjehtineet milloin minkin paikkakunnan kirkon käytävää pitkin urkujen pauhinassa. Onnellista matkaa vaan.
Kirkossa olen jättänyt viimeiset jäähyväiset papalle, mummolle, rakkaalle tädille ja muille sukulaisille. Avarassa kirkossa on ollut aina tilaa surulle ja kaipaukselle, tilaa hyvästelylle ja itkulle. Tilaa on silti jäänyt runsaasti levolle, siunaukselle, lohdutukselle ja lämpimille muistoille. Kirkon käytävä on ollut lempeä arkun perässä asteleville.
Kaikki kirkkomuistot on helppo saavuttaa istumalla missä vain kirkossa. Siksi jokaisen kirkon tuhoutuminen on suuri menetys.