Yksi tunnetuimmista kehitysvammaisten oman yhdistyksen – Me Itse ry:n jäsenistä, on poistunut keskuudestamme. Olavi Hietaharju, Me Itse ry:n perustajajäsen, yhdistyksen emeritus puheenjohtaja, johtoryhmän pitkäaikainen jäsen, ei ole enää luonamme. Olavin matka katkesi, mutta hän on yhä läsnä. Olavin ajatukset, puheet, halaukset, arvot ja tinkimätön asenne puolustaa heikompia on käsin kosketeltavasti läsnä muistoissamme.
Olavin tarina on kuin Me Itsen tarina. Samalla se on tarina siitä, miten Suomessa on kohdattu kehitysvammainen ihminen Olavin elinaikana. Se on tarina siitä, miten asiakkaasta ja kohteesta on tullut subjekti, oman elämänsä toimitusjohtaja. On merkittävää, että tämän tarinan kahta viimeistä vuosikymmentä ovat olleet rakentamassa kehitysvammaiset henkilöt itse oman yhdistyksensä kautta. Olavilla on ollut tässä työssä merkittävä rooli ja vastuu. Vammaisten oman äänen merkityksen Olavi kiteytti eräässä puheessaan seuraavasti:
Jos kuka, niin Olavi tunsi Me Itse yhdistyksen jäsenet eli meikäläiset, joiksi yhdistyksen jäsenet itseään kutsuvat. Ja meikäläiset tunsivat Olavin ja siinä oli Olavin voima – voiko helpommin lähestyttävää ihmistä olla kuin Olavi oli! Tämä tulee esiin niissä kymmenissä ja taas kymmenissä surunvalitteluissa, joita mekin olemme saaneet yhdistykseemme. Niitä ovat esittäneet mm. yhdistyksen lukuisat rivijäsenet, Olavin vammaisystävät eri järjestöistä, Olavin ystävät aina nuoruusvuosilta saakka. Myös sosiaali- ja terveysministeriön keskeiset kehitysvammaishuollon viranhaltijat ovat kunnioittaneet Olavin muistoa.
Poimin näistä tähän muutaman esimerkin:
”Suurisydäminen ihminen. Oli ihana tutustua Olaviin. Aina tavatessa sai lämpimän halauksen ja iloisen tervehdyksen.”
”Olavi oli yksi tunnetuimmista kehitysvammaisten ihmisten oikeuksien puolustajista. Hän ehti onneksi tehdä pitkän järjestöuran. Hän oli Tukiliiton hallituksen varajäsenen vuoden 2017 alusta alkaen. Olavi tunnettiin hyvänä puheenpitäjänä puhevammasta huolimatta. Lämmöllä Olavia muistaen.” (Risto Burman, Kehitysvammaisten Tukiliiton toiminnanjohtaja)
”Otan osaa omaisten suruun. Olavi Hietaharju oli tosi tärkeää ihminen kaikille ihmisille. Mullekin ollut parasta ystävä Olavi.”
”Olavi oli aina hyvin auttavainen luonteeltaan ja erittäin innokas urheilumies. Suuri suomalainen ja suuri urheilun ystävä on joukostamme poissa!” (Kyösti Taskinen)
”Olavi oli monella tasolla suuri vaikuttaja. Hänen elämänsä on vaikuttava esimerkki sitkeydestä, positiivisuudesta ja rohkeudesta. Myös huumori oli Olaville tärkeää, monia kokouksia ja tilanteita hän piristi hauskoilla sutkauksillaan. Olavin muisto säilyy kauan.” (Marjatta Tammisto, järjestöpäällikkö, emerita, KVTL)
Nämä kunnioittavat tervehdykset kertovat Olavin arvostuksesta, suuresta kaipauksesta ja omakohtaisista Olavin tapaamisista, jotka ovat jättäneet lämpimän muiston hänestä niin monille ihmisille moninaisilta elämän kentiltä.
Olavin aktiivinen toiminta yhdistyksessä ja hänen monet puheenvuoronsa ja haastattelunsa jäävät osaksi Me Itse yhdistyksen historiaa. Niissä välittyy ylpeys hänen ja yhdistyksen suuresta tehtävästä: heikompien puolustamisesta. Olavi kertoo elämäkerrassaan tehtäväänsä asettumisesta seuraavasti:
”Vaikeata on sanoa, miten minusta on tullut se Olavi, joka puolustaa vammaisia kanssasisaria ja –veljiä. Mutta kun näkee muitten vammaisten ystävien olotilan, miten tuskalliset tunnot on sisällä, ei enää kannata tuoda omia tuntoja julki, vaan on puolustettava heikompia.
Olavin puheenvuoroissa kuvastuivat arvot, jotka tulevat vielä kauan vaikuttamaan yhdistyksen teoissa ja toiminnassa sekä koko Suomen vammaispolitiikassa. Olavi oli positiivisten asenteiden muokkaamisessa uranuurtajia korostaessaan kehitysvammaisten ihmisten voimavaroja ja moninaisia lahjoja sekä vammattomia ja vammaisia ihmisiä yhdistäviä ominaisuuksia, joita hän kertoi olevan huomattavasti enemmän kuin erottavia tekijöitä. Eräässä viisaassa puheenvuorossaan hän kiteyttää:
”Entä sitten kehitysvammaiseksi nimittäminen? Mitä varten pitää vammaisilla olla erilaisia nimityksiä? Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä. Joka ihmisellä on puutteita, mutta kehitysvammaisen pää ottaa sisälle vähemmän kerrallaan. Ei sen kummempaa.”
Olavi näki sen minkä harvat vielä tänäkään päivänä näkevät: kehitysvammaiset ihmiset ikään kuin näköalapaikalla, parvekkeella, josta he katsovat ylpeänä maailmanmenoa ja jonne kenelläkään muulla ei ole mahdollisuutta päästä. Hän opetti, että todellisuutta voi katsoa monenlaisten linssien läpi, eikä hyväksyä yhtä käsitystä ainoana oikeana. Kehitysvammaisten näkemykset ovat yhtä tärkeitä kuin niiden, jotka tutkivat heitä tai tuottavat heille palveluja.
Olavin keskeisiä teemoja, joista hän mielellään puhui, olivat toimeentuloon ja asumiseen liittyvät kysymykset. Olavi katsoi, että jos vammaiselle osoitetaan asunnoksi huone, silloin unohdetaan, mikä asunto on. Hän oli ehdoton kodin yksityisyydestä ja erityisesti siitä, että ryhmäkodeissa avustajia tuli olla tarvetta vastaavasti. Hän keskeytti puhujan välittömästi, jos puhuja käytti asuntola sanaa. ”Vain opiskelijat asuvat asuntolassa, oikein on puhua ryhmäkodeista, asuntola on väliaikainen, koti on pysyvä”, hän kivahti. Olavi vastusti kehitysvammaisten pitkäaikaisasumista laitoksissa. Hän olikin pidetty puhuja monissa tilaisuuksissa, joissa käsiteltiin laitosten alasajoa.
Omakohtaiset kokemukset pitkäaikaisesta laitosmaisesta asumisesta olivat jääneet hänen mieleensä. Olavi koki, että meitseläisiä yhdisti yhteiseen kamppailuun erityisesti kysymys niukasta toimeentulosta. Hän piti kuntien toimintakeskusten työosuusrahoja mitättöminä korvauksina tehtyyn työhön nähden ja ajoi kiivaasti vammaisten palkkaamista oikeisiin töihin. Hän kiersi kymmenissä tilaisuuksissa puhumassa epäoikeudenmukaisesta palkkauksesta, työvalmentajien tarpeesta ja vammaisten työllistymisen tukemisesta. Hän oli erinomainen puhuja – puhevammastaan huolimatta.
Olavi ei ollut ylpeä vammastaan, mutta hän oli ylpeä vammaisten puolustamisesta ja vammaisen identiteetistään, josta hän ei ollut valmis luopumaan. Olavi tapasi muutamia vuosia sitten yhdessä ystävänsä Heikki Suvilehdon kanssa vammaistutkimuksen professori Simo Vehmaksen. Tämä tapaaminen kirvoitti Vehmaksen kirjoittamaan artikkelin erääseen kansainväliseen tieteelliseen julkaisuun. Artikkelissa Vehmas kertoo kysyneensä Olavilta, ottaisiko hän lääkettä, jos se parantaisi hänen kehitysvammansa. Olavi vastasi, ”Ottaisin, jos se antaisi minulle lukemisen lahjan, mutta meikäläisiä en jättäisi!
Meikäläisiä – siis vammaisuuttaan Olavi ei ollut valmis jättämään. Olaville oli tärkeämpää pitää oma vammaisen identiteetti ja taistella kehitysvammaisten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta kuin olla vammaton! Kehitysvammaiseksi ei tarvitse kuitenkaan nimitellä eikä pilkata. Ylpeys ja kiinnipitäminen vammaisen identiteetistä kumpusivat Olavilla vertaistensa puolustamisesta, joka oli hänen elämänkutsumuksensa ja -työnsä.
Kuljin Olavin kanssa monet reissut niin kotimaassa kuin ulkomaillakin toimiessani Kehitysvammaisten Tukiliitossa ja myöhemmin Tampereen kaupungin palveluksessa. Eräällä näistä retkistä saavuimme Ivaloon. Nähtyäni tien vieressä Ivalon kunnan opasteen, tokaisin Olaville, että Ivalo on takaperin lausuttuna Olavi, jolla lisänimellä häntä sitten usein kutsuin tavatessamme, mikä häntä aina riemastutti.
Nyt Olavi ”Olli” ”Ivalo” Hietaharju, niin monen ihmisen ilo ja valo, on poissa. Jäämme Me Itsessä häntä suunnattomasti kaipaamaan ja jakamaan surua ja lohtua omaisten ja läheisten rinnalle.