Syksy saapuu ja se tietää monelle kesätyöntekijälle työrupeaman loppumista. Niin minullekin. Takana on taas mukavan mittainen pätkä Siikajokilaakson riveissä. Monesti aiemminkin olen ollut tilanteessa, jossa saan tyhjentää tutuksi käyneen työpöydän ja jakaa työtovereille ne juttuaiheet, joihin en ole ennättänyt tarttua.
Tähän syksyyn liittyy kuitenkin erilaista haikeutta, sillä se on näillä näkymin minun osaltani viimeinen tässä talossa. Siirryn uuteen työpaikkaan, uusien juttuaiheiden pariin.
Tein ensimmäiset juttuni Siikajokilaaksoon viitisen vuotta sitten. Toimittajan työ on paiskannut minut lukemattomien aiheiden ja ihmisten pariin, ja olen saanut laittaa kynäni sauhuamaan monenlaisissa ympäristöissä: kahvipöydissä, valtuustosaleissa ja navetoissa. Juttukeikat ovat vieneet minua ja uskollista volkkariani Siikajokivarren joka kolkkaan.
Siinä matkan varrella vanhan Siikajoen entiselle asukille on auennut, kuinka laajaa aluetta joki käytännössä yhdistää.
Vuosien varrella olen hypännyt tähän toimitustiimiin useaan otteeseen: määräaikaiset työsuhteet ovat alkaneet ja tiettyyn päivämäärään mennessä ne ovat myös päättyneet. Siikajokilaakso on ollut kotoinen satama, johon elämän laineet ovat kuljettaneet minut kerta toisensa jälkeen.
Vastaanotto on ollut aina lämmin niin toimituksessa kuin kentälläkin. Kiitos siitä.
Kun viime syksynä lopettelin työrupeamaani, alkoi Eino Grön lauleskella päässäni syksyisiä säveliä. Nyt lauluvuoroon on asettunut Katri Helena. Mieleni sopukoissa kaikuva tulkinta otti minusta yliotteen, kun ajelin tiistaina kohti viimeistä juttukeikkaa. ”Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois, syystuuli vaan soi lauluaan, kuin kaiken tietää vois”, lauleli sinivalkoinen ääni.
Parkkeerasin auton hetkeksi huoltoaseman parkkiruutuun ja nieleskelin silmiin kohonneita kyyneleitä. Kiitos näistä vuosista, tänne jää todellakin pala sydäntä – toivottavasti tapaamme jälleen!