Perinteiden vaaliminen on sukupolvien ketjun loppumaton työmaa. Toisille se voi olla rasite, toisille intohimo. Pääasia on, että jatkajia löytyy.
Pulkkilassa asiaan on tartuttu lähiaikoina toden teolla. Viimeisin voimainponnistus kohdistui museon rapistuneeseen riukuaitaan, joka korjattiin talkoilla entistä ehompaan kuntoon.
– Riukuaita on täysin ekoaita, jonka rakentaminen on oma työnsä, pulkkisten opettajana toiminut metsämestari Raimo Pääkkö kertoi.
Aitatyylit vaihtelevat, Pulkkilan museon kaltaisessa pitkäjuoksuisessa aidassa käytetään pidempiä, 3-4 metrin aidaksia, kun taas lyhytjuoksuisessa puolet lyhyempiä.
Museon 15 vuotta sitten rakennettu aita oli osin jo köllähtänyt maata kohti, mutta Pääkkö totesi sen olevan suhteellisen hyvässä kunnossa.
Niinpä keskityttiin vahvistamaan pystytolppia (seipäitä) tukikepeillä ja uusimaan vitsassidoksia sekä tarvittaessa riukuja, eli aidaksia.
– Maarajassa lahonneet tolpat ovat kriittisimpiä. Niiden hiillostaminen 25–30 sentin matkalta jatkaa ikää, kun pihka nousee pintaan, Pääkkö opasti.
Usein kuvitellaan, että hiekkamaan päällä olevat tolpat lahoavat vähiten ja savimaa puolestaan märätyttää ne heti alkuunsa. Asia onkin juuri päinvastoin.
– Märkä savikko on ilmatiivis, siinä tolpat säilyvät, mutta hiekkamaa on pahin, aitamestari totesi.
Vuodelta 2001 yli jääneet riu´ut oli varastoitu mallikkaasti valolta ja kosteudelta suojattuna.
Niinpä ne saatettiin ottaa nyt käyttöön. Tuoretta puutavaraa Pääkkö oli tuonut mukanaan.
Se oli kurssilaisten onni, sillä riukuaidan rakentamisessa työläin vaihe on juuri materiaalin hankinta.
Puulajeista kuusi on Pääkön mukaan pihkansa perusteella paras, mutta aidakseksi sopisi myös haapa, jota tosin on vähemmän saatavilla.
– Riukupuuna paras on halkaisijaltaan noin kuusisenttinen aluskuusi, joka kasvaa ison puun vierellä. Ne on paras tuoreeltaan aisata, Pääkkö totesi tarkoittaen aidaksen kuorimista kahdelta kyljeltä, minkä jälkeen loput kuoret tippuvat itsekseen.
Sidonta tapahtuu tuoreilla taikka liotetuilla ja halkaistuilla näreillä, joita löytyy parhaiten metsäautoteiden varsilta. Jos tiedossa on motovierailu, kannattaa käydä kiireen vilkkaa perkkaamassa sekä näreet että hyvät riukupuut talteen.
– Latvatupsu jätetään lukoksi. Halkaistessa vitsasta täytyy lukea ja vejättää paksummalle puolelle, ettei se katkea. Jos ne ehtivät kuivua, ne voi höyryttää taas notkeiksi, mestari vinkkasi.
Talkoolaiset ahkeroivat kahtena iltana saaden museoaidan entistä ehompaan kuntoon. Vaikutti siltä, että aika moni haaveili omasta riukuaidasta tai edes pienestä pätkästä, jolla pihapiiriä voisi ehostaa.
Uusitun aidan ohella suurin hyöty lienee joka tapauksessa siinä, että perinnetieto jatkoi kulkuaan eteenpäin.
Vuosikymmenen kuluttua voi olla jälleen uuden sukupolven vuoro ottaa oppia vanhasta ja kunnostaa pihapiirin aitaa..
