Keväällä 1968 nuori Sauli Vaitiniemi sai ehdot matematiikasta. Ne ehdot menivät kyllä ihan oikealle pojalle, sillä ilman niitä ei miehellä olisi nyt 50 kanttorivuotta täynnä.
Siinä kun kävi niin, että ehtolaiskurssin opettajan veli oli kesäpappina Revonlahdella. Hän alkoi vonkaamaan 17-vuotiasta Vaitiniemeä kesäkanttoriksi, sillä tämä oli jo sujuvasti säestänyt koulun aamuhartauksissa.
Mikäpä ettei, oli Vaitiniemi tuuminut ja ottanut pestin vastaan. Ensimmäisen jumalanpalveluksensa hän soitti kesäkuun puolivälissä 1968. Eikä huonosti soittanutkaan, sillä hänet pestattiin Revonlahden seurakunnan sopimuspalkkaiseksi kanttoriksi.
– Hirviästi jännitti asioitten oikea järjestys, sitä piti messukirjasta katsoa. Kantapään kautta piti opetella, Vaitiniemi muistelee alkutaivaltaan.
Soittopeli oli koulusta tuttu poljettava urkuharmoni. Revonlahden kirkkoon hankittiin urut 1969.
Musisointi on ollut Vaitiniemelle luontaista ihan lapsesta saakka. Soittimet vetivät poikaa niin puoleensa, että hän koulupäivän jälkeen jäi kotikylänsä Kopsan koululle harmonia soittamaan.
Ensimmäinen oma soitin oli joulupukin tuoma klarinetti. Sen rajoitteet poika huomasi nopeasti.
– Sitten piti tienata kotihommilla rahaa melodikaan, jossa tuli yksi oktaavi lisää, Vaitiniemi kertoo.
Jo nuorena alkoi mielessä itää ajatus ottaa musiikki ammatiksi. Tosin jossain vaiheessa nuori mies aikoi lähteä opiskelemaan taloutta Raahen kauppa- ja porvarikouluun, jotta voisi olla pienen seurakunnan kanttori ja taloudenhoitaja. Pelkkä musiikki vei voiton.
– Minusta ei mihinkään muuhun ollut, Vaitiniemi naurahtaa.
Matematiikkapää on miehellä hänen omien sanojensa mukaan huono, mutta numeromuisti hyvä. Virsien numerot jäävät mieleen ja Vaitiniemi muistaa yhä ensimmäisen soittokertansa ensimmäisen virren numeron.
Kanttorin työhön Vaitiniemi on kuin luotu, sillä hän pitää erityisen paljon laulamisesta. Urut ja piano ovat hänelle aputyökaluja, joilla saa laulun käyntiin.
– Jotkut nauttii urkujen soitosta, mutta kun siihen liitetään laulu, tulee sisältö mukaan. Sanojen ansiosta musiikin sisältö on laajempaa ja monipuolisempaa, hän kokee.
Työn parasta antia hänestä on saada isot väkijoukot laulamaan että kirkko raikuu ja urut jäävät pieneksi. Erityisen hieno kokemus on ollut olla esilaulajana Suviseuroissa, kun noin 6 000 ihmistä laulaa isossa seurateltassa mukana.
Työssään Vaitiniemi haluaisi vakiinnuttaa seurakuntaan helpon ja hyvän tavan laulaa.
– Siksi soitan ”nuotin vierestä” eli matalampaa. Silloin on helpompi laulaa, hän sanoo.
Urkupenkillä pitkään istuneen miehen virallinen eläkeikä meni jo kolme vuotta sitten. Oloneuvoksen päivät eivät Vaitiniemeä kiinnosta, sillä musiikki on niin osa persoonaa, ettei työ edes tunnu työltä.
– Olen ollut 50 vuotta eläkkeellä. Otanko sitten niin leppoisasti työn, että tuntuu kuin olisi ollut jo eläkkeellä, hän naurahtaa.
Tosiasia on, että jossain vaiheessa tilille tupsahtava raha muuttuu palkasta eläkkeeksi. Siinäkään vaiheessa ei Vaitiniemi aio töitä lopettaa, vaan lupaa tehdä kanttorin hommia tarvittaessa niin kauan kuin ääni kulkee ja sormet soutaa koskettimilla.
Sauli Vaitiniemi
Syntynyt 1951 Pattijoen Kopsassa
Revonlahden seurakunnan kanttori 1968-1970
Opiskeli oppikoulun ohella Oulun konservatoriossa sivutoimisen kanttorin tutkinnon
Päätoimisen kanttorin tutkinto Kuopion konservatoriosta 1973
Työskennellyt 12 seurakunnassa eri puolilla Suomea
Raahen seurakunnan kanttoriksi 2007
Saanut director cantus -arvon 2002