Muutto on vihonviimeistä puuhaa. Varsinkin toimiston muuttaminen, ja varsinkin kymmeniä vuosia samoissa väljissä tiloissa toimineen Siikajokilaakson toimituksen muuttaminen. Ullakolle, komeroihin, nurkkiin, kaappeihin ja pöytälaatikoihin on päässyt kertymään niin paljon tavaraa, että sen kanssa olemme olleet helisemässä.
Emme me kauas menneet. Samassa talossa ollaan, mutta sitä vähän remontoitiin. Ensin piti lähteä remontin alta pois ja sitten sai kantaa kimpsut ja kampsut uusittuihin, hienoihin tiloihin. Vähän entistä pienempiin, mutta meille sopiviin toiseen päähän. Seinän taakse saamme naapurin.
Tavaroita pakatessa vastaan tuli yhtä sun toista, kuten lehtinippu vuodelta 2007. Aloitin työni Siikkiksessä tammikuun 8.2007 ja olin pari päivää aikaisemmin ajanut läpi Suomen Helsingistä Ruukkiin. Koko matkan kelit olivat hirveät, enkä unohda sitä reissua ikinä. En myöskään ensimmäistä juttukeikkaani, jonka tein Siikajoenkylälle.
Minun piti olla Siikajoenkylällä navetassa kello 6 aamulla. Oli pimeää kuin säkissä ja pohjapuolen tie oli jäätä ja vettä. Pelotti mahdottomasti ja olin varma, etten ikinä pääse perille. Pääsin, ja pääsin takaisinkin.
Kaapin hyllyltä löytyi kamera, jonka vuoksi hikoilin kunnan itsenäisyyspäivän juhlassa samana vuonna.
Juhla oli Paavolan koululla ja menin sinne mielestäni asianmukaisesti valmistautuneena. Oli pyhävaatteet, kopikopikengät sekä kameralaukussa kamera ja lehtiö. Join kahvit, kaivoin kameran esille ja yritin ryhtyä kuvaamaan. Mutta kamera oli ihan kuollut, koska en ollut ladannut akkua.
Ei auttanut muu kuin lusikka pohjassa painaa Ruukkiin toimitukseen hakemaan toista kameraa. Se olikin työkaverilla ja kuolema oli korjata minutkin. Hädissäni soitin päätoimittajalle, joka tuolloin oli iki-ihana Mehtomaan Pirkko. Pirkko toi oman pokkarinsa ja niin lähdin jatkamaan juttukeikkaa. Hiivin saliin, otin kuvia ihan ölövinä ja sain kuvallisen jutun siitäkin juhlasta aikaan.
Päätin lujasti, etten enää ikinä lähde keikalle tarkastamatta kameran akkua. Harvassa päässä ei päätös ole pysynyt, ja monta kertaa silkka hyvä tuuri on minut pelastanut.
Työpöydän laatikosta löytyi nippu kansansääennustuksen tuloksia. Monissa papereissa komeili Junttilan Taunon nimi ja yks kaks näin Tanen ihan silmissäni. Tuttu virne, kulmien alta pilkistävät silmät ja karvalakki.
Tanen suusta sinkoili niin paljon puujalkavitsejä, että ne toisiinsa kompastelivat. Hän profetoi säät ja antoi neuvoja joulukuusen hoitamisessa. Valtuutettuna hän ihmetteli, mitä on seutuvoima ja manasi "kaiken maailman hankkeet" alimpaan tuuttiin.
Sellainen Tane oli, väripilkku. Hänen vuokseen päätin säilyttää sääennustuspaperit.
Kirsi Junttila