Auto on sitten vihonviimeinen kampe. Jatkuvasti pitää olla renkaita vaihtamassa, viemässä huoltoon, tankata, käyttää pesussa, siivota sisältä ja rapata tuulilasia: talvella jäätä, kesällä kuolleita ötököitä. Auto on siis yksi harmi ja rahanreikä.
Kaiken arkiharmin lisäksi mokoman kumilullan kanssa voi vielä töppäilläkin. Joko kurvaa liian läheltä postilaatikkoja tai peruuttaa paukauttaa liikennemerkkiin. Tai mikä pahempaa, toisen autoon. Peruuttamalla olen ottanut lähituntumaa pari kertaa toisen auton kanssa (huh, selvittiin pikku lommoilla ja isolla säikähdyksellä), betoniporsaan, kiven, koivun ja lyhtypylvään kanssa.
Nuorena tyttönä omistin Corollan, jonka onnistuin muuttokiireissäni pukkaamaan näkyvällä paikalla olevaan ainokaiseen lyhtypylvääseen. Puskuriin tuli lievä lommo ja takakontin kanteen myös juuri lukon kohdalle. Lukko meni tietty rikki.
Muutin autoineni Helsinkiin ja vaihdoin siihen kesärenkaat. Talvikumit jätin takakonttiin ja auton parkkiin kadun varteen, koska taloyhtiön pihalla ei ollut tilaa. Eikös vaan murtomiehet olleet liikkeellä ja osasivat mennä meidänkin taloyhtiön varastoon. Pitkäkyntiset kähmivät mukaansa kaikki varastohäkeissä olleet renkaat. Paitsi minun – ne, jotka olivat lukitsemattomassa takakontissa. En korjauttanut sitä lukkoa ikinä.
Autosta aiheutuvia vastuksia voisi luetella loputtomiin. Sen kanssa voi jäädä kiinni huonolle tielle ja sillä voi hurauttaa ojaan. Talvella voi mennä niin syvälle lumipenkkaan, ettei kaaraa saa sieltä pois kuin traktorilla vetämällä. Jos on kova pakkanen ja keskiyö, ei auta muuta kuin herättää lähimmän talon isäntä. Kyllä nolotti.
Vakavaan onnettomuuteen onnekseni en ole koskaan joutunut. Toivottavasti en joudukaan ja samaa toivon kaikille muillekin autoilijoille.
Mutta onhan autosta hyötyäkin. Ilman sitä en pääsisi minnekään ja jäisi työtkin tekemättä. Joten ihan tarvekalu se on.