Tein YK:n vuoden 1974 Väestökonferenssista Bukarestista raportin A-studioon. Vertailin eri maanosien väkirikkaimpien valtioiden väestökannanottoja toisiinsa.
Konferenssin loppupuolella kaikki muut haluamani haastattelut olivat purkissa, mutta USA:n valtuuskunnan johtajan haastattelu puuttui. Yritin saada sitä USA:n delegaation lehdistövastaavan kautta. Ei onnistunut.
Viimeisenä kuvauspäivänä pyysin kuvausryhmääni laittamaan kameran ja valot pystyyn konferenssikeskuksen sisälle, kokousalin pääoven ulkopuolelle. Ovea vartioivat ruskeapukuiset, aseistetut sotilaat.
Päätin koettaa onneani. Marssin sotilaiden välistä sisälle saliin. Portaiden kokolattiamattoa alas astellessani olin varma, että kohta olkapäähäni tartutaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
USA:n valtuuskunnan johtaja istui käytävän oikealla puolella, noin kolmannella penkkirivillä. Hänen vasemmalla puolellaan oli tyhjää. Suunnistin tyhjälle tuolille, esittelin itseni, pistin toimittajakorttini hänen eteensä pöydälle ja kerroin asiani.
Hän katsoi minua ja kysyi, missä kameranne on? ”Oven ulkopuolella”, sanoin. ”Tulen paikalle, kun olen kuunnellut tämän puheenvuoron”, hän vastasi viitaten juuri puheenvuoroa käyttäneeseen Kiinan edustajaan.
Kiitin ja juoksin portaat ylös. Mietin, että noinkohan hän pitää lupauksensa. Mutta, kyllä hän piti. Haastattelu tehtiin. Sitten roolit vaihtuivat. Hän alkoi tentata minua.
”Kuinka paljon Neuvostoliitto vaikuttaa teidän ulkopolitiikkaanne?” ”Tuntevatko suomalaiset kuuluvansa länteen vai itään?” ”Kuinka vapaasti media ja te toimittajat saatte toimia Suomessa?” ”Pelkäättekö te Neuvostoliittoa?”
Vastasin parhaan taitoni mukaan. Keskustelun jälkeen hän kiitti ja toivotti hyvää kotimatkaa.
Panin merkille, että miehen puvuntakki kiristi edestä. Kuten aina myöhemminkin, kun hänet näki televisiossa.
Hän oli Caspar Weinberger, Richard Nixonin hallinnon terveydestä, kasvatuksesta ja hyvinvoinnista vastannut ministeri. Sittemmin hän oli Ronald Reaganin hallinnossa puolustusministerinä.
Tätä lähemmäksi suurvallan ulkopoliittista päätöksentekoa en sen koommin päässyt. Ja, näköetäisyydelle suurvaltojen presidenteistä ja ministereistäkin vain silloin, kun viralliset luvat olivat kunnossa.
Maailma on todella muuttunut.