Olavi Kan­nis­to 80 vuotta – työura alkoi 15-vuo­tiaa­na

Olavi Kannisto on iloinen, että on saanut viettää tervettä ja hyvää elämää. Liikkunta ja moniin tilaisuuksiin osallistuminen pitävät sekä ruumiin että mielen virkeinä.

Kuva: Kirsi Junttila

Niin se vain on, että joitakin ruuvit, mutterit, vivut, männät ja muut sen sellaiset koneenosat kiehtovat mahdottomasti. Tähän ihmislajiin kuuluu 80-vuotias ruukkilainen Olavi Kannisto, joka on koko työuransa värkännyt koneiden kanssa.

– Moottorit oli lapsuuden unelma. Ja kun alkuun pääsi, ei osannut lopettaakaan, hän naurahtaa.

Koneita hän on ajanut 15-vuotiaasta lähtien, kun työura alkoi jätkänä naapurissa. Nuorena oli pakko aloittaa.

– Muuten ei saanut markkaakaan, hän muistaa.

Aikuistuttuaan Kannisto istahti pyörökuormaajaan ja kulki sen kanssa työmailla ympäri Suomea. Kaksi pitkää kesää vierähti pohjoisessa tietyömaalla Raja-Joosepista Tuulomalle. Kun tie oli valmis, jäi Kannisto ajamaan pyörökuormaajaa itärajan taakse Tuuloman voimalaitostyömaalle.

Ammattikoulun Kannisto kävi Rajamäellä ja palasi paperit taskussa Ouluun töihin Sah-Ko:n konepajalle. Pian hänet pyydettiin töihin Scanian korjaamolle.

Kun Volvolla tuli työsuunnittelijan paikka auki, Kannisto haki ja sai sen. Jonkin ajan kuluttua hänet pyydettiin takaisin Scanialle ja siellä vierähti 10 vuotta. Sitten taas Volvolta soitettiin ja tarjottiin korjaamopäällikön paikkaa.

– Siihen aikaan ei tarvinnut töitä hakea. Kysyttiin töihin, kunnes olin niin vanha etten enää kelvannut. Vanhat putsattiin pois, se oli sen ajan tapa, Kannisto kertoo.

Kun 1990-luvun alun lama päättyideksi, yritykset saneerasivat ja irtisanoivat vanhimpia työntekijöitä. Volvolta Kannisto joutui lähtemään vain 56-vuotiaana.

Lopputili oli pitkän linjan konemiehelle kova isku. Mutta hyväntuulinen ja positiivinen elämänasenne kantoivat vaikeimman yli eikä katkeruutta jäänyt.

– Olen monesti sanonut, että on ollut elämän parasta aikaa, kun pääsin tarpeettomuuden tunteesta eroon, hän toteaa.

Kotiseutu veti työstä irrotettua miestä, joten Kannistot muuttivat Paavolaan ja myöhemmin Ruukkiin. Samalla aukeni uusi ura Karhun Liikenteen autojen ratissa ja Kannisto kuljetti retkeläisiä ympäri Suomea 70-vuotiaaksi asti.

– Bussin ajaminen oli mukavaa. Oli paljon iloisia eläkeläisryhmiä. Työ oli kiva, siinä pääsi paikkoihin joihin ei muuten pääse eikä tule käytyä, hän myhäilee.

Aikaa jäi myös yhdistystoiminnalle. Kannisto on mukana Ruukin invalidien, Lions-clubin ja veteraanijärjestön toiminnassa. Yhdistystoimintaan vetävät reilu porukka ja rehti meininki.

– En ole osannut sanoa "ei", kun on pyydetty, hän naurahtaa.

Elämän tärkeimpiä asioita ovat vaimo Aino, poika ja tämän lapset. Hyväntuulinen pariskunta viihtyy yhdessä, onhan heillä takanaan pitkä historia.

Ensimmäisen kerran pari tapasi toisensa 17-vuotiaina.

– Käytiin tansseissa ja käveltiin kuutamolla monet vuodet, Kannisto muistelee.

Sitten tuli useamman vuoden tauko, kunnes pari tapasi legendaarisella, monet parit yhdistäneellä Ruokolahden lavalla. Kipinä leimahti uudestaan liekkiin ja vihkiäisiä vietettiin 1965. Häitten jälkeen tuore aviomies aloitti uudessa työpaikassa.

– Minulta kysyttiin että oletkos naimisissa. Sanoin että yhden päivän olen ollut, hän naurahtaa.

Harrastukset sopivat parilla hyvin yhteen, sillä molemmat ovat nuoresta saakka tykänneet liikkua paljon. Yhdessä he käyvät lenkillä ja jumpassa sekä osallistuvat paikallisiin tapahtumiin. Itsestä ja toisesta pidetään huolta.