Tavastkengällä asuvasta Pirkko Haatajasta ei äkkiseltään kuuroutta huomaa. Räväkästi puhuva nainen ei ominaisuuttaan heti ensinäkemältä edes mainosta.
– Harvoin kerron, kun suhtautuminen muuttuu ja puhutaan kuin lapselle.
Pirkko kuuroutui viisivuotiaana, sairastuttuaan tuberkuloottiseen aivokalvontulehdukseen. Ihme on, että hän selvisi hengissä, sillä ensi lääkärikäynniltä hänet lähetettiin kotiin. Kotona tyttö oli alkanut huojumaan ja huutamaan tuskaista pääkipua sekä saamaan pahoja kouristuskohtauksia.
– Olin yhdeksän kuukautta sairaalassa, enkä muista siitä ajasta juuri mitään, Pirkko kertoo.
Kuulon menetystä hän ei muista, se kai heikkeni hiljalleen ja pikkutyttö tottui tulemaan toimeen ilman kuuloaistia.
– Minulla oli paljon serkkuja, jotka veivät ees taas. Ei siinä joutanu miettimään kuuloaan, seitsenkymppinen nainen nauraa.
Hän kävi Helsingissä saakka testeissä kuurojen koulua varten, mutta siellä ollut professori oli ollut asiasta eri mieltä.
– Hän sanoi, ettei Pirkkua saa ikinä laittaa kuurojen kouluun, sillä puhe pitää säilyttää, Pirkko kertoo edelleen selkeällä puheäänellä.
Isä sai puhuttua koululautakunnan ympäri ja tytär pääsi oman kylän kouluun. Hän oli jo tuolloin etevä huuliltalukija ja taito on vuosikymmenten myötä vain parantunut.
– Pyörin koulussa omin nokkineni, opettelin kirjat ulkoa ja kokeissa kirjoitin, mitä muistin, Pirkko muistelee.
Valitettavasti kouluajat sisälsivät kiusaamista. Se tosin kohdistui hänen vaatetukseensa, ei kuurouteen. Onneksi oli myös puolustajia, eikä tyttö itsekään puolustuskyvyttömäksi jäänyt. Senpä takia häntä pidettiin joskus pahankurisena.
– Minä en tykkää siitä, että ylhäältä päin ohjataan, eikä kysellä, Pirkko toteaa.
Viittomakieltä hän ei osaa ja sitä ihmetellään aika ajoin.
– Miksi pitäisi, kun pystyn hyvin asioimaan kaupassa, pankissa ja missä vain, kunhan minulle puhutaan kasvotusten, nainen napauttaa.
Nuorta Pirkkoa tympäsi laki, joka kielsi kuuroilta ajokortin. Lain muuttuessa hän ajoi saman tien kuorma-autokortin ja näytti epäilijöille pitkää nenää. Onpa hänet sen jälkeen nähty lavetinkin ohjaksissa, vaikka yhteiskunnan mielestä häntä ei voitu sen kummemmin kouluttaa ammattiin.
– Pyrin kansakoulun jälkeen vaikka mihin, vaan ei otettu, kun olin kuuro ja pistettiin invalidirahalle, kampaajan ammatista haaveillut nainen muistelee.
Hän sai kuitenkin paikan kultakaivertajakoulusta ja ehti tehdä korujakin, mutta kädet eivät kestäneet.
Tulkkipalveluja ei Pirkko ole plajoa tarvinnut. Ne hän otti käyttöön vasta muutama vuosi sitten kokiessaan, ettei hänelle kerrottu terveyskeskuksessa kaikkea oleellista. Joskus taas yritetään liikaakin. Ei ymmärretä, ettei huutaminen auta ja korotetaan vain ääntä, eikä puhuta kohti.
– Ei saa luulla, pitää tietää. Minusta lähtee ääntä enemmän kuin tarpeeksi, mutta minulle ei tarvitse huutaa.
Pirkko Haataja ei ole kuulonsa menettämisestä katkera. Hän näkee asian aivan päinvastoin.
– Tuntuu, että kuulevilla on paljon enemmän ongelmia. Pikkuasioista valitetaan, kun pää on täynnä turhaa tietoa. Minä saan itse valita asiat joita sinne pistän ja joista on hyötyä elämässä.
