– Silloin lukioaikoina olin niin ujo, etten uskaltanut sanoa sinulle sanaakaan, tunnustin.
– No niin minäkin, paljasti harmaapäinen miehenköriläs.
Kyllä luokkakaverin kanssa uskaltaa puhua, ajattelin ja halasin charmikkaasti harmaantunutta entistä koulupoikaa. Pitkän ajan perästä on niin mukava tavata nuoruudentuttuja, että ujous unohtuu. Onneksi on luokkakokoukset keksitty.
Kesällä tapasin lukiokavereita ensimmäistä kertaa sitten sen kaukaisen kevään, jolloin läppäsimme valkolakit päihimme ja lähdimme maailmalle. Vuodet ovat ahtaneet jokaisen elämään iloja ja suruja, pettymyksiä ja haaveiden täyttymyksiä. Elämästä oli helppo puhua porukassa, jota sitoi lämmin yhteishenki.
Mitä olisi koulu ilman hyviä koulukavereita? Aika ankeaa. Joutuisi kuluttamaan välitunnit yksin kiviä potkiskellen, eikä kukaan puolustaisi, jos joku kiusaa. Ei olisi ketään jolta kysyä neuvoja matikantunnilla tai jolta kopsaisi vastaukset tekemättä jääneisiin kotitehtäviin.
Ujo ja arka lapsi tai nuori jää helposti yksin, jos luokkaan ei synny yhteishenkeä. Kun se herää, ujokin rohkaistuu ja yhteishenki kantaa kaikkia läpi koulun. Kotiläksyt, etätehtävät, kirjoitelmat ja koeviikot jaksaa yhdessä. Samalla saattaa rakentua elinikäinen ystävyys, josta on iloa ja tukea hamaan harmaahapsisuuteen saakka.
Nyt minua harmittaa kouluaikainen ujostelu. Luokkatapaamisessa huomasin, miten mukavien ihmisten kanssa olen koulunpenkkiä kuluttanut. Hopeatukaksi muuttunut takapulpetin poikakin osoittautui mitä parhaaksi juttuseuraksi.
– Tällaiset hyvät jutut käytän sitten kolumneissa, varoitin naureskellen.
– Kirjoita sitten hyvästi. Älä pahasti, Hopeatukka sanoi halatessaan jäähyväisiksi.
En. Nätisti kirjoitan, muistan hyvällä ja odotan innokkaasti seuraavaa luokkakokousta. Onneksi ne on keksitty.