”Alun perin mie olen ihan aito lappilainen, kun mie olen syntynyt Kittilässä. Ja sehän passaa hyvin, koska mie olen suomenlapinkoira. Passaa kuin poronpapana tunturiin.
Poron olen muuten nähnyt vain yhden kerran elämässäni, mutta mie olenkin vasta kaksi ja puoli vuotta vanha. Näin sen silloin, kun tämä Lehtomaan Elina tuli hakemaan minua tänne etelään. Vaan kuka sen tietää, ehkä vielä näen toisenkin kerran. Ei miulla kyllä ole poroja ikävä, ei sen puoleen.
Olin vielä ihan penikka, kun Elina kävi katsomassa minua ensimmäisen kerran. Se on kertonut, että mie olin silloin pieni musta rääpäle. Varmaan olin silti aika nätti, koska heti sain nimen Söpö. Kittilän kotona miun nimeksi oli pantu Jeela, mutta en yhtään häpeä sanoa, että uusi nimi sopii minulle paremmin. Mie olen niin söpö.
Ihmisten mielestä olen hurmaava siksi, koska mie tykkään ihmisistä. Kaikista ja varsinkin niistä keskenkasvuisista. Ne on sopivan matalia, jotta yletän suikkaamaan suukkoja. Elina sanoo, että mie olen oikea pusukoira kun niin tykkään lipaista naamaa. Mie olen pannut merkille, että ihmiset yleensä tykkää kun niitä pussaa ja huomioi. Silloin mie saan paljon rapsutuksia. Enhän mie tyhmä ole.
Koska Elina ei jaksa juosta niin nopeasti ja niin paljon kuin mie haluaisin ja pääsisin, käy pari tuttua poikaa käy miun kanssa juoksemassa. Ne taitaa luulla, että saavat juostua miut väsyksiin. Ehhei sinne päinkään. Miusta on kiva väsyttää pojat.
Tuota Elinaa mie kiskon ulos säännöllisesti. Joinakin aamuina se yrittää pinnata ja vaan avaa miulle oven takapihan isoon tarhaan, mutta sitä en hyväksy. Ylös, ulos ja lenkille, on miun motto.
Joskus lenkillä käy niin mukavasti, että me tavataan miun paras kaveri, villakoira Lili. Se juoksee kahdella jalalla minua vastaan ja mie, paimenkoira kun olen, maastoudun sitä odottamaan. Ja meillä on niin hauskaa!
Sitten vasta mukavaa on, jos miun toiseksi paras kaveri jämtlanninpystykorva Kaapokin sattuu samaan paikkaan samaan aikaan. Meillä kolmella on sitten hyvät jutut. Kyllä tekin nauraisitte, jos ymmärtäisitte.
Mie olen muuten aika hyvä oppimaan. Kennelliiton kaverikoiraksi opin tosi nopeasti. Pari kertaa kävin kokeneen kollegan kanssa kaverivisiitillä ja heti älysin mistä on kyse. Siitä, että ihmiset on yksinäisiä. Niitä pitää huomata, koska ne tarvitsevat kaveria, joka pussaa ja heiluttaa häntää ja jota saa vähän halata.
Tässä kaverihommassa olen niin hyvä, että olen saanut oikein starttipassin ja keltaisen huivin. Elinan piti olla kolme päivää kurssilla, että oppi käyttämään semmoista liiviä, jossa lukee Kaverikoira.
Vaikka ei Elina mikään koira ole, ihminen vaan.
Kaverikoira-keikoilla on sitten mukava olla. Mie aina tiedän, milloin lähdetään töihin, vaikka Elina ei sanokaan. Luulee, etten osaa sitä lukea. Miehän luen sitä kuin avointa taivasta.
Ikinä en mene kaverikoirailemaan yksin, vaan aina on toinenkin keltahuivinen koira mukana. Se vaan on harmi, että kaikki kollegat asuu Raahessa. Ruvetkaa nyt joku muukin paavolalainen tai ruukkilainen koira kaverikoiraksi!
Sitten kävisimmä yhdessä kouluissa ja päiväkodeissa ja ikäihmisten luona antamassa pusuja, saamassa rapsutuksia ja tekemässä ihmisiä iloisiksi.”
OOH mikä eläin! juttusarjassa esitellään erilaisia lemmikki- ja harraste-eläimiä. Vinkkaa oma tai tuttavan eläin haastatteluun sähköpostitse osoitteella toimitus@siikkis.fi tai pistä viestiä Facebookin tai Twitterin kautta
