Nyt alkaa uusi ajanjakso, ajattelee 1. lokakuuta eläkepäivänsä aloittanut Pirkko Kovalainen. Takana on yli 20-vuotinen ura Paavola-talon vastaavana hoitajana ja edessä uusi elämä.
Eläkepäivien ratoksi Kovalainen oli suunnitellut pihatöitä, mutta kivulias selkävaiva pisti suunnitelmat mullin mallin. Omia kykyjä ja tekemisiä piti arvioida uudestaan elämän aarrekartan kanssa. Ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Konsertteja, rutkasti uusia harrastuksia, Lappi-reissuja ja mökillä oleilua.
– Jos puoletkaan kerkiän tehdä, niin hyvä on, Kovalainen nauraa.
Kaikista mieluisinta tekemistä on vain oleminen, siitä selkäkin tykkää eniten. Jotkut päivät täytyy olla vaakatasossa, toisina päivinä taas voi hommailla pystykoolla. Parasta on se, ettei ole enää tiukkoja aikatauluja.
– Nyt saan vaan makustella ja olla. On leppoisaa, saan tehdä päivän aikana mitä haluan, Kovalainen myhäilee.
Eläkepäivien elämänfilosofiaksi on tiivistynyt viisaus: ”Ennen ajattelin mitä minulla ei ole, nyt ajattelen mitä kaikkea minulla on”.
Työ Paavola-talossa on ollut Kovalaiselle rakasta. Taloon hän tuli heti kun se otettiin käyttöön, ja toiminnan kehittämiseen sekä kodinomaisen ilmapiirin luomiseen hän on käyttänyt paljon omaakin aikaansa. Paavola-talo on ollut Kovalaisen intohimo.
– Se on merkittävä talo ja ajattelen, että kunpa sen toiminta ei koskaan lakkaisi. Koen sen sydämenasiaksi, hän sanoo.
– Kaikille sidosryhmille suuri kiitos. On monen asian summa pyörittää yhteisöä, siihen tarvitaan paljon hyvää tahtoa sidosryhmiltä, Kovalainen kiittää.
Hyvissä ajoin hän päätti astua syrjään, kun täyttää 65 vuotta. Rakkaasta työstä ja yhteisöstä irtautumista on helpottanut parin viime vuoden 50-prosenttinen työaika.
– Valmistelin itseäni pikku hiljaa lähtöön. Olin jo henkisesti luopunut, ja loppuaikoina aivan häpesin itseäni töissä, kun näin miten kiire toisilla on. Mutta kaikille tulee aika luopua työstä, hän toteaa.
Luopuminen on ollut osa Kovalaisen työtä. Paavola-talossa on asunut satoja vanhuksia, jotka ovat vuorollaan lähteneet palaamatta. Vaikka Paavola-talossa ei ole saattohoitoa, on ajatus kuolemasta tuttu.
– Asukkaitten lähdön ja kuoleman on oppinut hyväksymään, Kovalainen toteaa.
Satojen ihmisten kanssa työtä tehnyt on nähnyt, kuinka eri tavoin vanhuuden voi kokea. Toiset katkeroituvat, toisilla taas elämänilo säilyy.
– Se on opettanut, miten itse voisi kohdata vanhuuden. Työ on opettanut myös katsomaan monia asioita sormien läpi, Kovalainen kertoo.
Vanhuksilta tullut suora, rehellinen palaute on ollut palkitsevaa usein raskaassakin työssä. Välillä Kovalainen on itkenyt ja halunnut jättää työn, mutta aina uutta voimaa on löytynyt esimerkiksi koulutuksesta.
Matkan varrella Paavola-talossa on tullut vastaan asukkaita, jotka ovat jääneet helminä Kovalaisen mieleen. Heistä on tullut niin läheisiä, että suhde on ollut enemmän kuin työsuhde. Varmaankin aina Kovalainen tulee muistamaan erään kipakkaluontoisen asukkaan, jonka kanssa tuli silloin tällöin otettua yhteen.
– Joka kinastelun jälkeen alkoi jossain vaiheessa kuulua laulu ’Ruislinnun laulu korvissani..’. Hän tiesi, että se on lempilauluni ja pyysi sillä tavalla anteeksi, Kovalainen hymyilee.