Joko kesä meni? Lipui parin päivän aikana ohi kuin koivunlehti virrassa. Muistutti, miten kesäaurinko hehkuu ja lämmittää, miten pehmeältä nurmi tuntuu jalkojen alla ja miten suloisia ovat sinisellä taivaalla lipuvat palleropilvet. Muistutti, miten lyhyt Suomen suloinen suvi voi olla.
Seuraavat viisi viikkoa lomailen ja luultavasti myös lamailen. Aion tehdä mitä huvittaa ja nautin lomasta, oli sää mikä hyvänsä. Ehkä möyrin pihahommissa, ehkä tössöttelen kotona villasukat jalassa, ehkä luen, ehkä teen käsitöitä, ehkä kyläilen. Ehkä otan pitkiä päiväunia ja ulkoilen koiran kanssa pitkän kaavan mukaan. Ehkä retkeilen ja paistan nuotiolla makkaraa, jos löydän mukavan paikan.
Tässä makkaranpaiston luvatussa maassa on ällistyttävän vähän viihtyisiä paikkoja kypsentää tikun nokkaan pistettyä eläinvainaata. Tavallisesti retkeilijä löytää tulien tekoa varten kenturalle heitetyn ruman kaivonrenkaan, joka luonnon helmassa on kuin läskisoositahra valkoisella silkkipuserolla.
Oi miksi aina kaivonrengas? Nuotion pohjaksi se on epäkäytännöllisin mitä kuvitella saattaa. Mitä iloa on heitellä kalikoita renkaan pohjalle palamaan, kun koko nuotiosta näkyy vain liekkien huiput? Eipä siinä renkaan äärellä tule mieleen laulaa nuotiolauluja. Lisäksi paras hiillos on syvällä ja kun makkaraansa yrittää hollille asetella, se luiskahtaa tikusta ja sinne jää. Ja jos sadekauden jälkeen tulee retkisää, löytää nuotiopaikalta vesialtaallisen hiiliä. Kummasti makkaranpaistohalut kaikkoaa.
Miten mukavaa olisikaan istahtaa kauniille nuotiopaikalle, jossa olisi huolella ja siististi hiekasta ja sorasta tehty pohja ja loiva kivikehä ympärillä. Paikalle, joka olisi tehty viihtyisäksi eikä mahdollisimman halvalla.
Pieni toive teille, jotka ylläpidätte yleisiä nuotiopaikkoja: ottakaa ensi vuoden tavoitteeksi entrata paikat silmiä hiveleviksi. Itsekin tykkäisitte.