Facebook-ryhmäkin sen kertoo: Voit lähteä Ruukista, mutta Ruukki ei lähde sinusta. Ryhmän nimi kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, kun lähes 15 vuoden tauon jälkeen saan taas siirtää kotiosoitteeni Ruukkiin. Vuosien varrella tutuiksi tulivat niin Keski-Suomi, Pohjanmaa kuin Lappikin. Viihdyin kaikkialla ja vastoin parempaa tietoa vannoin, että Ruukkiin en enää takaisin muuta. Vaan kuinkas kävikään? Kotikylän kutsu kuului vahvana, kun koulujen loputtua tutkintotodistus takataskussa etsin uutta suuntaa.
Ruukista oli helppo lähteä teini-ikäisenä, kun pienen kylän liian tutut kadut kävivät ahtaiksi ja vastaantulijoissa oli enemmän tuttuja kuin tuntemattomia kasvoja. Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin samasta syystä tänne on helppo tulla takaisin. Koko kylänraitti tuntuu toivottavan paluumuuttajan tervetulleeksi muuttumattomalla maisemallaan.
Hymyilytti huomata, että vaikka kylälle on rakennettu uusi koulurakennus, niin vanhalle ala-asteelle näkyy silti tallautuneen ne samat oikopolut, joita kuljin jo omina kouluaikoinani.
Kotoisan lämpimästä tunteesta huolimatta on myönnettävä, että eksyin jo ensimmäisellä iltalenkillä. Vaikka niin monesti kulkemani tien varrella oli vain muutama talo vaihtanut väriä, niin ilmeisesti sitä katseli ympärilleen aivan uusin silmin, sillä äkkiä kaikki näytti uudelta ja ihmeelliseltä - eikä oikeastaan yhtään tutulta. Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, enkä malta odottaa, että pääsen koluamaan lisää vanhoja lenkkipolkuja.
Ennen kaikkea on ollut ihana huomata, ettei täällä oikeasti olekaan niin hiljaista ja synkkää kuin teininä kuvitteli. Kun katuvalot päättyvät, niin pihavalot tuovat valoa yöhön ja kellonajasta riippumatta jostain kuuluu vähintään yhden auton ääni.Ei ollut yhtään hullumpi temppu ottaa aikoinaan hieman etäisyyttä, mutta vielä mukavampi tänne on nyt palata.