Kolumni

Pari hyvää syytä, miksi en metsästä

-
Kuva: Vesa Joensuu

Kaksi kertaa olen pitänyt asetta kädessäni. Ensimmäinen oli kauan sitten lapsena.

Naapurin poika oli saanut ilmakiväärin ja toi sen näytille. Kokeile, hän sanoi. Maaliksi otettiin ladon ovi ja sitä kohti tuliluikulla tusautin. Ei osunut koko latoon.

Toinen kerta oli Paavolan ampumaradalla, jossa oli avointen ovien päivä. Menin juttukeikalle ja minut usutettiin kokeilemaan, osuisinko pyssyllä pieneen pahviläpyskään.

Iski kilpailuvimma. Pasauttelin ilmakolla pilkkaa ottelukaverina koulupoika, jolle pyssy oli tutumpi kuin kampa minulle.

Käsi sydämellä vannon, että viidellä paukulla sain 45 (vai olikohan 43) pistettä.  Muistan iäti, miten Karvosen Eerokin kehui tulosta.

Syksyisin jahtiaikaan lehdissä todistellaan, ettei metsästys ole vain raavaitten karvarintaisten miesten hommaa. Naisiakin liikkuu metsässä pyssy olalla rennoin, vetävin askelin ja kaikki aistit valppaina.  Metsässä ei liikahda lehtikään jahtinaisen huomaamatta.

Tarinat herättävät miettimään: Miksipä en minäkin, kun kerran olen armoitettu ampuja?

Luotia nopeammin aivot löytävät pari hyvää syytä, miksi en lähde metsälle.

Metsästäminen on kallista ja vaivalloista.

Täytyy käydä kurssit, hankkia monet luvat ja ostaa pyssyt sekä kasapäin panoksia.

On hankittava tyylikäs metsästysasu ja väriin sopivat oikean merkkiset kengät. Ynnä hattu.

Autonkin on oltava sellainen, että sinne yksi hirvenruho vähintään mahtuu. Siis pitäisi uusia auto.

Rasittavien ostosreissujen jälkeen se vaiva vasta alkaa. On noustava ennen auringonnousua ja raahauduttava märkään, likaiseen ja hirvikärpäsiä täynnä olevaan metsään. Kävellään maapallon ympäri, vaanitaan, tuhlataan paukkuja ja ollaan nälissään. Istutaan savuavalla nuotiolla silmät vetistäen.

Miksi siis näkisin kaiken tuon vaivan, kun kaupassa on kesylihaa hyllyt väärällään?

Saalis täytyy käsitellä syömiskuntoon.

Herneenpalot saan perkattua, elukasta ei puhettakaan.

Hirven suolistamista en ole nähnyt, mutta teurastamossa käyneenä tiedän, miten se lehmille tehdään. Läheltä piti, etten itsekin keikahtanut.

Kun eläin lopulta on paisteina, potkina, kylkinä ja niskana pöydällä, on se laitettava ruuaksi. Kokemusta on. Kerran sain velipojalta oikein soman mullin paistin. Päätin suolata sen vedessä. Suolaa vaan niin paljon että peruna kelluu.

Päästin mullin palasen suolaveteen uimaan pariksi päiväksi, ja paistista tuli hirveä. Sitten se unohtui uuniin ja paloi poroksi.

Koska olin jo niin monta lajia siitä luonut, kaivelin karstan alta parhaimmat palat.  Jos joku väittänyt, että syön lammasta, olisin uskonut ja vastannut: Niin mää syönkin.

Mestarikokki kuulema saa vanhan lehmän muuttumaan karitsaksi. Höpöpuhetta. Ei siihen kummoisia taitoja tarvita, kuhan paistat.