Tällä viikolla on muistettu mielenterveyttä. Lehdissä on ollut surullisia juttuja siitä, mitä on kun mielenterveys pettää, kun mieli sairastuu vakavasti, eikä sairauden kanssa jaksakaan elää.
On oikein, että mielenterveyden ongelmista puhutaan ja kirjoitetaan. Mielenkin sairaudet ovat sairauksia muiden joukossa, ja niistäkin pitäisi pystyä puhumaan ilman häpeäleimaa. Kukaan ei voi valita sairauksiaan. Jos voisi, ei kukaan edes sairastuisi. Jokainen haluaisi olla terve niin ruumiiltaan kuin mieleltään.
Kaikesta hyvästä puheesta huolimatta on vähän nurinkurista, että mielenterveys otetaan esille sairauksien avulla. Koko sana saa negatiivisen sävyn, ikään kuin mielenterveyden mainitseminenkin jo viittaisi siihen, että jotain on päänupissa pielessä. Kuka on kuullut tuttavansa sanovan kaupan kassajonossa, että heipä hei, olen muuten menossa mielenterveysneuvolaan? No ei varmaankaan kovin moni, sillä nämä neuvolakäynnit pidetään visusti salassa. Ja miksi? Siksi, että jo mielenterveyden hoitaminen viittaa sairauteen.
Voi meitä ja teitä.
Kroppa ei pysy kunnossa, jos sitä ei hoida. Pitää liikkua jonkin verran, syödä kohtalaisen terveellisesti ja nukkua tarpeeksi. Tällaisilla tavallisilla arkielämän konsteilla vähennetään riskiä sairastua yleisiin kansantauteihin ja sitä myötä pysyvät ehkä muutkin kurjat vaivat kaukana.
Sama se on mielen kanssa. Sitäkin pitää hoitaa, sillä muuten ei jaksa. Ja mieltäkin hoidetaan tavallisilla arkielämän konsteilla. Liikutaan, syödään terveellisesti ja nukutaan tarpeeksi. Terveyssopan mausteeksi otetaan vielä ystävät ja harrastukset. Vietetään aikaa kavereiden kanssa, käydään kahvilla ja puhutaan iloista ja suruista. Tehdään jotain käsillä tai lauletaan tai liikutaan. Kuljetaan metsässä ihmettelemässä puitten kasvua ja oravan säkätystä. Puhutaan itselle lempeästi ja hymyillään peilikuvalle.
Neuvoja on helppo antaa, mutta tunnustan, että toteuttaminen on usein vaikeaa. Työ vie suuren osan ajastani ja vielä suuremman osan voimistani. Kyläilymittari on päässyt putoamaan pakkasen puolelle, liikkuminen jää vanhan koiran kanssa raahustamiseksi ja elämä tuntuu olevan aina yhtä ja samaa harmaata, kylmää kaurapuuroa.
Peilikuvalle on vaikea hymyillä ystävällisesti, kun takaisin katsoo sekalainen kokoelma vekkejä, laskoksia, ryppyjä ja mustia silmänaluspusseja. Itseään on vaikea taputtaa olkapäähän, kun viikko näyttää yhdeltä epäonnistumisten kynnöspellolta. Liian usein soimaan itseäni saamattomuudesta, kun en jaksa imuroida enkä tyhjentää tiskikonetta.
Masennuksesta toipuvana tiedän, että on terveellistä olla itselleen armollinen ja lempeä. Sitä täytyy oikein olan takaa opetella, ja vähitellen oppi menee perille. Tärkein oppi on se, ettei masennusta tarvitse hävetä. Se on yksi sairaus muiden joukossa.