Kolumni

Pel­ti­leh­mä he­rät­tää mo­nen­lai­sia tun­tei­ta

Viikko viikolta lähempänä on se päivä, kun minun on tehtävä päätös: teetänkö minua vuodesta 2004 palvelleeseen peltilehmään jakopäänhihnaremontin vai joko raskisin luopua isäni viimeisestä taksista. Kynnys autokauppaan marssimiseen on korkealla. Uutta velkaa ei huvittaisi ottaa. Haaveilen ajasta, jolloin asuntolaina on maksettu. En osta uutta autoa, vaan etsin luotettavaa käyttöautoa.

Meillä on Avensiksen kanssa takana melkein puolimiljoonaa yhteistä kilometriä. Pirssissä on edelleen paikoillaan taksamittari. Jätettiin se sisarusten kanssa paikoilleen, kun muutoin etukonsoliin olisi jäänyt kolo. Pimeää taksia en ole suinkaan ajanut, mutta aina välillä laitan kujeillakseni mittarin päälle, kun noudan kotiväkeä jostakin.

Kolareilta on säästytty, mutta kahdesti olen töytäissyt takanani parkissa ollutta, kun olen lähtenyt järkyttyneessä tilassa liikkeelle parkkipaikalta. Nämä asiat on selvitelty ja toivottavasti kolmatta kertaa ei tule, vaan muistan jatkossa, että liikkeelle saa lähteä vasta, kun on hengittänyt pari kertaa todella syvään ja järki on mukana ajamisessa.

Monta kertaa on varmasti ollut läheltä piti tilanteita, kun on itse tehnyt virhearviointeja tai tiellä on tullut vastaan vaikka minkälaista kouhaketta. Yläkertaan lähtee kiitos siitä, että suojelusenkelit ovat olleet näissä hetkissä mukana.

Yhteinen taipaleemme olisi päättynyt jo monta vuotta sitten, jos Toyotoista kaiken tietävä Pasi ei olisi estänyt moottoria sanomasta poks. Merkkihuolloista ei ollut apua, kun selviteltiin pirssiä vaivannutta mystistä vikaa. Onneksi vävy on niin näppärä, että paikallisti vian ja osaa tehojen kadotessa puhaltaa pari venttiiliä toimintakuntoon.

Kuluneen kesän viimeisenä hellepäivänä koin, että yhteinen aikamme on Avensiksen kanssa käymässä vähiin. Isäni viimeisessä taksissa ei nimittäin ole ilmastointia. Kyllä tuon ikäisissä Toyotoissa yleensä on, mutta Simppa on vanhankansanmiehenä säästänyt ja tilannut auton, johon ei asennettu moista ilmanaikaisuutta.

Hikikarpalot olivat niin minun kuin kolmen takapenkillä istuneen juniorin otsalla, kun koulupäivän jälkeen kiidätin nuorukaisia kohtia Oulua elokuviin. Pojat eivät kitisseet kuumuudesta, kun pääsivät leffaan juuri silloin kun halusivat, mutta minä olin paistua.

Matkan varrella moniin automerkkeihin on syntynyt muistoja, jotka ovat tähän saakka nostattaneet suupieliini hymyn, kun automallin näkeminen tuo mieleen muistoja. Vielä mummonakin kikatuttaa, kun vastaan tulee Volvo Amazon. Se oli sitä aikaa, kun kuljettiin källien matkassa Mäntylammella.

Vastaisuudessa huokaan syvään, kun näen mustan BMW:n. Musta Bemari lipui viime keskiviikkona työpaikkani pihaan ja siitä nousseet mies ja nainen toivat toimitukseemme huonoja uutisia. Voimia kaikille yhteistoimintaneuvottelutuloksia odottaville ja tietoja jo saaneille!

Sari Kihnula