Romanian pääkaupungissa Bukarestissa järjestettiin elokuussa 1974 YK:n Väestökonferenssi. Olin A-studion toimittajana paikalla.
Konferenssin puolivälin paikkeilla toimittajalokerooni ilmestyi virallisen näköinen kirje. Se oli kutsu Romanian diktaattorin Nicolae Ceaușescun ja hänen puolisonsa Elena Ceaușescun vastaanotolle.
Olin jo ehtinyt nähdä Bukarestin talojen seinillä suuria ja kauppojen ikkunoissa pienempiä Ceaușescun kuvia. Ne loivat kuvaa vahvasta johtajasta ja kookkaasta henkilöstä.
Yllätykseksemme vastaanotolla tulijoita tervehtikin pienehkö, vähän kumarainen mies. Hänellä oli korkeahko, musta tukka. Ceaușescun vieressä seisoi, korkokengissä ehkä jopa miestään pidempi, Elena. Hänellä oli tummanruskeat, palavat silmät. Kun hän katsoi tuli tunne, että tuo katse menee otsasta läpi.
Ceaușescujen hirmuhallinnon aikana Romanian kansallispäivää vietettiin 23.8. Kansallispäivä oli vapaapäivä. Juhlinnan vuoksi Bukarestin kadut oli suljettu niin, että niitä pitkin pääsi kulkemaan vain stadionille, jossa Ceaușescu puolisoineen otti kansanmarssin vastaan.
Sotilaat vartioivat katuja ja hoputtivat ihmisiä menemää stadionin suuntaan.
Päätimme konferenssiin osallistuneen Kalle Justanderin kanssa, että nyt katsotaan, minkälaista on marssia kommunistidiktaattorin ohi.
Liityimme väkimassaan, joka eteni vitkaan kohti stadionia. Tunnin kuluttua meiltä meni sisu kaulaan. Palasimme hotellille katsomaan suoraa lähetystä marssista televisiosta.
Kuvausryhmäni paikalliset jäsenet kieltäytyivät puhumasta mitään omasta maastaan missään sisätiloissa.
Suomen ulkoministeriön virkailija Bukarestissa kertoi, että hänen asuntoansa kuunnellaan varmasti.
Matkalla Contanzaan sotilaat tyhjensivät yhden joukkoomme kuuluneen henkilön kameran, kun luulivat hänen ottaneen kuvia sotilaista.
Myöhemmin TV2:ssa ohjelmapäällikkönä ollessani Romanian Suomen suurlähetystön virkamies kävi vielä moittimassa minut pystyyn siitä, että olimme lähettäneet Ceaușescuun kriittisesti suhtautuneen ohjelman.
Näistä kokemuksista syntyi hyvä kuva elämästä Ceaușescun Romaniassa.
Jouluna 1989 katselin televisiouutisia. Niissä näytettiin Nicolae ja Elena Ceaușescun ruumiita makaamassa luonnottomissa asennoissa betoniaidan vierellä.
Ajattelin: ”Elämä on”.