Valkeus. Auringonsäteet leikkivät hangella. Hengitän syvään ja nautin rikkumattomasta hiljaisuudesta. Jalkojeni alla lepää jääkanteen peittynyt Perämeri ja päälläni sinivalkoinen taivaankansi.
Äkkiä mietteeni hajoavat äkäiseen nykäisyyn ja palaan silmänräpäyksessä tähän hetkeen. ”Mulla on kala!” karjaisen hiukan liian innoissani.
Nykiminen lakkaa ja pilkkivapa tuntuu taas kevyeltä kädessäni. Nostan vieheen avannon suulle, vaikka tiedän, mitä veden syvyyksistä kohta nousee: koukku, jossa killuu ainoastaan jähmettynyt kärpäsentoukka.
Pilkkiminen ei ole aiemmin näyttäytynyt minulle kovin houkuttelevassa valossa. Pilkkihaalareihin sonnustautumista, kairalla ja sohjokauhalla operoimista ja tuulisella jäällä istuskelemista – sitähän se vain on.
Mutta istuessani siinä avannon äärellä pilkkivapa käteni jatkeena alkoi homman idea avautua. Tässä touhussahan oli ripaus jotain alkukantaista.
Ensin kairattiin reikä ja sitten hivutettiin veteen toukalla varustettu pyydys ja sitten… Sitten vain odotettiin. Sehän oli kuin ennen vanhaan, kun kynnettiin pellot, kylvettiin siemenet – ja sitten odotettiin. Tai kun kirjoitettiin kirje, postitettiin se – ja odotettiin.
Mitä mielenhallintaa! Tähän kärsivällisyyteen meitä nykyajan kiireisiä kansalaisia pitäisi kannustaa, sillä pitkän odotuksen jälkeen pieni pilkin nykäisykin tuntuu hämmentävän palkitsevalta.
Siinä pilkkiessäni oivalsin, että nämä kevään upeat kelit tekevät meille ihmisille ihmeitä. Mieli ei yhtäkkiä tunnu yhtään katkeralta, vaikka takana onkin kohtuuttoman pitkältä tuntunut taival valottomassa talvessa. Se on tuo kevätaurinko sellainen veijari.
Se tunkeutuu kyselemättä sälekaihtimien välistä sisään huoneisiin ja paljastaa joka ikisen pölyhiukkasen ja tahmaisen sormenjäljen. Se on kai luonnon oma tapa kutsua talvikuukausien ankeuttama suomalainen ulos nauttimaan elämästä: hiihtämään, luistelemaan – ja ennen kaikkea pilkkimään.