Lapset ovat olleet Aune Ruskoahon elämän suuri ilo. Lapset ovat antaneet Ruskoaholle myös työtä, sillä hän teki pitkän uran synnytyssalissa.
Uran polkaisi käyntiin talouskoulu, jonka käynyt nuori nainen oli haluttu kotiapulainen.
– Sillä paperilla pääsi vaikka mihin kotiapulaiseksi. Aloitin lääkäriperheessä, Ruskoaho muistelee.
Ilmeisesti tieto tekevästä, iloisesta ja ystävällisestä naisesta kiiri lääkäripiireissä, sillä itse Oulun diakonissalaitoksen johtaja kävi pyytämässä tätä töihin synnytysosastolle. Synnytyssalin sairaala-apulaisena Ruskoaho viihtyi eläköitymiseensä asti, yli 50 vuotta.
– Synnytyssalissa oli iloiset asiat esillä. Kun lapsi syntyi, olivat kaikki iloisia ja äiti onnellinen terveestä lapsesta, Ruskoaho sanoo.
Lämmöllä Ruskoaho muistelee osaston hyvää henkeä. Vaikka työtä oli paljon ja kaikkea mahdollista piti tehdä, oli työ aina niin mukavaa, ettei olisi malttanut sairastaakaan.
– Meillä oli aivan ihana osastonhoitaja. Osasto oli lämminhenkinen ja kasvattava nuorelle ihmiselle. Kaikki elimme mukana äidin ilossa, hän kertoo.
Elämän antamia lahjoja ovat omat lapset ja lastenlapset. Parhain ja koskettavin tapahtuma on ollut ensimmäisen lapsenlapsen syntymä.
– Tytär tuli Vaasasta ja synnytti Oulussa pojan. Olin mukana ja sitten tytär tuli vauvan kanssa Luohualle, Ruskoaho kertoo.
Vajaat kaksi vuotta myöhemmin syntyi tyttö, ja häntäkin mummo oli synnytyssalissa vastassa. Kun pikkutyttö oli yhdeksän kuukauden, ajan ratas ikään kuin kääntyi takaisin ja Ruskoaho pääsi uudestaan elämään lapsiperheen arkea. Tytär tarvitsi apua lastenhoidossa.
– Lapset tuli Luohualle minun luo ja käytiin Vaasassa äidin luona kylässä. Se oli ihanaa ja mukavaa aikaa. Kuljin 11 vuotta tuota väliä. Piti aina olla bensaa autossa, että pääsee tyttären luo auttamaan, Ruskoaho myhäilee.
– Lasten kanssa oleminen oli ilo. Olen aina tykännyt lapsista.
Mitään työtä ei ole auttanut pelätä, eikä sanoa ettei tuo kuulu omiin tehtäviin. Kaikenlaista työtä Ruskoaho oppi tekemään jo kotona, ja ankarin opettaja oli sota.
Kun isä joutui lähtemään talvisotaan, kotiin jäi äiti viiden lapsen kanssa. Vanhin, Aune, oli 11-vuotias. Yhdestä tytöstä ei ollut miehen paikkaajaksi, mutta kaksi yritti kovasti.
– Siskon kanssa tehtiin mökin työt. Ajettiin heiniä ja puita parireellä ja kaadettiin metsässä puita. Sisko sahan toisessa päässä ja minä toisessa. Työt piti tehdä ja kuka teki jos ei me, Ruskoaho toteaa.
Työtä jaksoi tehdä, kun tukena olivat kannustavat vanhemmat ja iloinen elämänasenne. Myönteinen asenne on auttanut jaksamaan silloinkin, kun elämä on ollut raskasta.
Suru on usein ollut vieraana, sillä Ruskoaho on saatellut hautaan vanhempiensa lisäksi monta sisarustaan. Perheen yhdeksästä lapsesta on elossa enää kaksi, vanhin Aune ja 75-vuotias sisko. Suru on nytkin läsnä, sillä Ruotsissa asunut 80-vuotias sisko kuoli hiljattain.
– Tässä nyt mennään. Olen suvun vanhin, ei ole isänkään puolelta ollut näin iäkästä, Ruskoaho toteaa.
Tulevia elonpäiviä hän odottaa tyynellä mielellä. Olo on turvallinen, sillä samassa pihapiirissä asuu oma poika Veijo.
– Se on ihanaa. Syödään, rupatellaan ja käydään välillä ajelemassa. On niin mukavaa, kun Veijo muutti tänne, Ruskoaho myhäilee.
Aune Ruskoaho
Syntynyt 29.7.1928 Luohualla
Ollut avioliitossa Vilho Ruskoahon kanssa
Lapsia 2, lastenlapsia 2
Työskenteli sairaala-apulaisena ensin Oulun Diakonissalaitoksen ja myöhemmin OYS:n synnytysosastolla
Viettää 90-vuotisjuhlaansa sunnuntaina 29. päivä kotonaan Luohualla osoitteessa Mökkiperäntie 114
Toive: Ei kukkia eikä lahjoja