Ruokapuhe on mennyt aivan höpöksi.
Ruoka on ihana puheenaihe, mutta pitääkö siitä pitää paasata nyrkit pystyssä? Ei kai sentään. Ruoka on pureskeltavaa, nieleskeltävää, sulateltavaa ja lopulta ulos tulevaa tavaraa. Se on käyttöhyödyke ja ihmisen polttoaine. Joku tykkää pitää koneensa käynnissä kasviksilla, joku haluaa lihaakin poskeensa pistää. Siinä ei pitäisi olla mitään sen kummempaa, mutta ilmeisesti ihmisillä on liian huterat elämän peruskivet, kun niitä pitää yrittää ruualla vahvemmiksi valaa.
Ruuasta ja syömisestä on tullut ideologia, joka täyttää ihmisessä uskonnon paikan. Ihmisellä on tarve uskoa johonkin itseään suurempaan ja puhtaampaan asiaan. Koska nykymaailma heittää uskonnot roskakoriin, on tilalle löydettävä jotain uutta. Korokkeelle on nostettu ruoka ja syöminen, ja ne ovat saaneet elämää suuremman merkityksen.
Ruokaan liittyy tunteita, koska se ei ole silkkaa materiaa. Se on syömisen iloa, yhdessäoloa, muistoja ja tunteita. Ruuan tuoksu, maku tai pelkkä nimi vie aikamatkalle menneisyyteen, ihan lapsuuteen asti. Lapsenahan sitä erilaisiin ruokiin tutustutaan.
Keitettyä haukea olen syönyt yhden kerran, ja muistan sen yhä. Äiti oli ostanut suuren hauen ja pistänyt sen kattilaan. Jaloissa uteliaana pyörineelle nelivuotiaalle annettiin iso pala kypsää kalaa. Hyvää se on, syö vain, sanoi äiti. Mutta lapsen suussa se maistui niin pahalta, että piilotin sen patterilla riippuvaan ilmankostuttimeen. Kyllä äiti ihmetteli parin päivän päästä ilmassa leijuvaa kummaa hajua.
Tillilihapäivä oli alakoulussa kauhun päivä. Keittäjä kippasi jokaisen lautaselle annoksen perunoita ja harmaanvihertävää kastiketta. Vaikka sitkeää lihaa purra jätkytti koko ruokavälitunnin, piti viimeinen pala lopulta salaa sylkäistä roskakoriin. Tilliliha muuten on sukupolvikokemus. Juttelen kenen tahansa oman ikäiseni kanssa missä päin Suomea vain, kohta tulee vastaan kouluaikojen tilliliha ja sen kamaluus.
Meidän kylän koululla oli sivukirjasto, ja kävin kerran viikossa hakemassa lastin kirjoja. Iltapimeällä pelotti pyöräillä, mutta usein oli kotona vastassa lohduttava lettujen tuoksu. Mummo paistoi lettuja ja voi että niitä oli ihana syödä mansikkahillon ja kiinnostavan kirjan kanssa. Vieläkin lettujen tuoksu tuo mummon mieleen.
Perunat ja ruskea kastike muistuttavat nolosta asiasta. Tuota ruokaa kotona syötiin usein, ja kerran murrosikäisenä tokaisin äidille, että taasko tätä samaa. Väsynyt äiti purskahti itkuun. En ole koskaan hävennyt niin paljon kuin silloin. Ja ihan syystä.
Rauhallisiin iltapäiviin vie uunissa paistuvan lihan tuoksu. Kotona oli tapana joka syksy laittaa yhden mullin lihat omaan pakastimeen. Sieltä äiti silloin tällöin nosti paistin uuniin, jossa se sai muhia kauan. Kyllä se oli hyvää. Kiitollisena ajattelen niitä mullikoita, jotka meille ruuaksi kasvoivat.