Kotiseuturakkautta ei voita mikään, sen tietää myös Erkki Karioja. Kestilästä yli 60 vuotta sitten pois muuttanut mies on tilannut Siikajokilaaksoa jo 50 vuotta.
– Vuonna 1968 näin lehden ensimmäisen kerran sukulaisilla käydessäni. Tilasin heti oman, Karioja kertoo.
Siitä saakka lehti on ollut tarkalla luvulla. Helsinkiin painettu lehti löytää tiensä aina perjantaiksi, mikä riittää eläkeläiselle hyvin. Viikonlopun aikana lehden ehtii lukea kannesta kanteen, eikä verkkolehdelle ole ollut tarvetta.
– Asiallinen lehti, eikä yksipäiväisyys ole ollenkaan huono juttu. Paksummassa lehdessä on paljon asiaa, Karioja miettii.
Kotikulmien kuulumisia odottavat muutkin muuttolinnut. Kariojan syynin jälkeen se jatkaa matkaa niinikään Kestilästä maailmalle lähteneen Aimo Niirasen käsiin. Viikoittain tapaavat miehet ovat tunteneet toisensa jo yli kaksi vuosikymmentä.
– Oulujärven jäällä pilkillä tavattiin ensimmäisen kerran 90-luvulla. Silloin selvisi, että molemmat asutaan Helsingissä, miehet muistelevat yhteistuumin.
Karioja omisti pitkään Kestilän Rivinperällä mökin, jossa hän vietti kaikki kesäkuukaudet.
– Talvellakin tuli käytyä, kun pilkille piti päästä, Karioja nauraa.
Syksyisin kutsuivat marjametsät, kun Helsingin päädyssä tuttavat tilasivat luonnossa viihtyvältä Kariojalta litrakaupalla puhdasta Pohjois-Pohjanmaan puolukkaa. Mökki kuitenkin vaihtoi omistajaa jo vuonna 2007 eikä Karioja ole sen koommin Kestilässä käynyt. 6,5 tunnin ajomatka on miehelle tuttu, mutta melko puuduttava.
Kariojan pitää pakastepuolukoissa nykyään Aimo Niiranen. Niiranen käy yhä silloin tällöin tapaamassa Kestilän Pihlajistossa asuvaa äitiään ja entisessä kotitalossa Möykkylässä asuvaa veljeään. Myös Niiranen poimii ja tuo mukanaan auton täydeltä puolukkaa ja mustikkaa syksyn koittaessa.
Miehet myöntävät, että on mukavaa, kun on löytynyt samanhenkistä seuraa, jonka kanssa muistella menneitä. Kestilä kun on molemmilla mielessä lähes päivittäin.
– Paikallislehden kautta pysytään ajan tasalla. Tekstiviesteillä kommentoidaan tai soitellaan juttuideoita, Niiranen kertoo.
Vuosien varrelta tärkeimmät jutut on leikattu talteen ja säilytetty. Karioja esittelee lehtileikettä vuodelta 1992, jolloin hän mökillä ollessaan näki kevään ensimmäisen kottaraisen ja ilmoitti havainnostaan Siikajokilaakson toimitukseen.
Karioja muistaa joskus lähettäneensä lehteen myös vanhan kuvan Mulkuanjokivarressa tervanpoltossa olleista serkuistaan.
– Vanhoja kuvia voisi olla enempikin, Karioja miettii ääneen Niirasen nyökytellessä hyväksyvästi.
Karioja ja Niiranen myöntävät viihtyvänsä Helsingissä. Eläkeläisten arki on kuitenkin kiireistä. Päivä alkaa sauvakävelylenkillä, jolla saattaa vierähtää tuntikausia. Eri kerhojen aktiviteeteissa ja kokoontumisissa vierähtää tovi jos toinenkin. Puuhaa on riittänyt aina.
Karioja on aina seurannut myös aktiivisesti urheilua, varsinkin hiihtoa ja yleisurheilua. Helsingin olympiastadionilla on vierähtänyt useampia iltoja. Erityisesti mieleen on jäänyt 1983 yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut. Tuolloin Karioja joutui Auroran sairaalan vuodeosastolle lievän jänisruton vuoksi.
– Huomasin, että sairaala on ihan olympiastadionin vieressä. Karkasin päiväksi katsomaan kisoja ja tulin yöksi takaisin sairaalaan, Karioja hymyilee veikeästi.
Urheilumies seuraa myös jääkiekkoa. Helsinkiläistymisestään huolimatta mies on edelleen vannoutunut Kärppäfani. Juuret eivät unohdu.
