Mainos: Isän­päi­vää juh­li­taan 14.11. On­nit­te­le isää Sii­ka­jo­ki­laak­sos­sa, tee il­moi­tus tästä.

Lukijalta
Kolumni
Tilaajille

Puu­tar­has­sa voi vain vii­pyil­lä

Toukokuun pohdintani rönsyilevät historiasta, puutarhafilosofiasta, vast` ikään lukemastani tekstistä. Tässä taannoin oli seesteinen iltahetki, kun vanhaa, ruosteista öljylamppua katsellessani tuli lohdullinen olo. Ihmisen polulla on ollut haasteita ennenkin. Vaikka puitteet vuosikymmenten kuluessa ovat vaihtuneet, jotain samaa on yhä. Kylällä rakennetaan, viljellään, ollaan osana yhteisöä. Samaisesta aiheesta muistutti Hannu-Pekka Björkman hyvin muotoillussa kolumnissaan Asiat taivaan alla (Eeva-lehti 5/2021). Hän on kirjoittanut ihmisen osasta, löytänyt vertailukohdan koronakokemukseen 1700-luvulta. Varovaisuuden vaihe on ollut uusi tämän ajan ihmisille, mutta vapautta liikkua on tekstin mukaan rajoitettu aiemminkin. Pidän Björkmanin tyylistä kirjoittaa. Hänen poimintansa eri lähteistä inspiroi miettimään omaa katsantokantaani.

Vuodenaika on saanut minut jälleen hämmästelemään. Kuinka muutamassa päivässä tuntui vihreä puhjenneen puihin. Talvehtinut maustekasvi oli kuin ruskea ranka, mutta juuressa silti pieniä lehtiä. Jalkauduin pihassamme kohtaan, missä on eri kokoisia kiviä, vähän istutuksiakin. On myös luonnonvaraista puolukkaa, sammalta ja muuta kasvustoa. Ei mitään suurta. Ja kuitenkin merkityksellistä. Tästä yksinkertaisten asioiden kauneudesta sitten viestittelimme ystäväni kanssa. Tykkään istuttaa, ruukuttaa ja laittaa. Mutta puutarhassa voi vastapainoksi myös viipyillä, aistia ja levätä. Vaikka jossain siintää syksyinen satokausi, piha ei tule koskaan valmiiksi, ja ihan hyvä niin. Kuinka monta kertaa olen pettynyt, kun perenna ei ole kasvanutkaan metsäisessä maassa. Ja ilahtunut, kun olen huomannut kauniin kukan puhjenneen.