Vasta tällä viikolla hoksasin, että Suomi on saanut kansallisruuan. Vuosi sitten MTK ja Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö pistivät pöytään sen seitsemää sorttia ehdokkaita, joista suomalaiset saivat äänestää suosikkiaan. Paras voitti, ruisleipä.
Ruista on viljelty Suomessa yli 2000 vuotta. Lukemattomat sukupolvet ovat kasvaneet rukiin voimalla, joten tietysti ruis on suomalaisille rakasta. Suomalaisille ruisleivän syöminen on melkein samaa kuin hengittäminen – yhtä luonnollista.
Tietysti ruis on versonut monia sananparsia. Leipä miehen tiellä pitää – ja se leipä on tietysti ruisleipää. Vahvalla on aina ruista ranteessa. Ja koska ruis on parasta mitä suomalainen tietää, on varsinainen nirppanokka sellainen, jolle ei kelepaa rukkiinen pierukaan.
Lisääkin varmasti on, mutta eipä tule äkkiseltään mieleen. Ehkä syynä on se, että vatsani on suureksi surukseni kieltäytynyt enää sulattamasta ruista.
Meillä kotona äiti leipoi ison satsin ruisleipää joka kuukausi. Ovella oli vastassa tuoreen leivän tuoksu, kun tuli koulun jälkeen väsyneenä ja kylmissään kotiin. Oli mahtavaa leikata vielä lämpimästä limpusta siivu, lyödä voita päälle ja ottaa nälän ensihäkärään.
Toisinaan äiti heitti uunin ensilämpöön ohuen ohuita ruisleipiä, jotka paistuessaan pullistuivat niin, että leivässä oli vain kaksi kuorta. Vesi nousee kielelle, kun muistelen miltä rapsakka hiilikkoleipä maistui.
Ruisleipä vaatii melko lämpimän uunin. Leipomuspäivänä äiti pisti uuniin tulet aikaisin aamulla navettaan lähtiessään. Kerran uuni teki tepposet, eikä lähtenytkään vetämään.
Kun äiti tuli lisäämään puita, oli talo mustanaan savua. Miten on käynyt kamarissa nukkuville pikkutytöille, hän säikähti. Onneksi ei hätää – kamarin ovi oli kiinni ja tytöt ikkunaluukun luona. Vanhempi oli neuvonut pienempää: ”Tuu tästä hengittämään kun kurkussa kirvelee”.
Fiksu pikkusisko minulla. Hän onkin ruisleivällä kasvanut.