Onnea uusille ylioppilaille, ammattiin valmistuneille ja muillekin koulunsa päättäneille. Edessä on pitkä ja toivottavasti myös kuuma kesä, jonka aikana on hyvä selvitellä mitä tulevaisuudeltaan haluaa.
Osalla teistä suunnitelmat ovat jo selvillä, mutta varmasti on myös heitä, jotka ovat useamman tien risteyksessä ilman selkeää ajatusta siitä, miksi isona haluaa.
Yksi asia on kuitenkin varma. Aika alkaa kulua tästä lähtien nopeasti. Pian huomaatte olevanne kolmekymppisiä ja ajan kulun ymmärtää vain seuraamalla omien lasten kasvua – jos lapsia on tullu tehtyä. Joko se tuokin ipana täytti kymmenen?
Minä kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1996. Siis ennen kuin viime viikonloppuna lakitetut olivat edes syntyneet. Kevät 23 vuotta sitten oli kuumottava. En ollut lainkaan varma pääsenkö ylioppilaaksi vaiko en. Olin oikeastaan todella peloissani. Improbaturin uhka pakollisessa ruotsin kielessä oli todellinen, eikä silloisen opettajani sanat ennen kirjoituksia kasvattaneet itsetuntoa: ”Voin Juha luvata, ettet tule pääsemään ruotsia läpi”.
Mutta taas kerran peliin puuttui ilmiömäinen tuuri. Ennen ruotsin kielen rakennekoetta silloinen tyttöystäväni opetti minulle yhden kielioppisäännön. Kuunteluista olin aiemmin selvinnyt 50 prosentin tasolla, joten ennen rakenneta elämänlanka oli ohut, mutta se oli olemassa.
Mutta se kielioppisääntö oli siis seuraava: jos adjektiivi on a-päätteinen, substantiiviksi valitaan lyhin muoto. Gamla hus, lilla hund ja niin edelleen.
Kun koe annettiin eteeni, monivalintatehtävän ensimmäiset kuusi virkettä sisälsi a-päätteisen adjektiivin. Kun jokaisesta oikeasta vastauksesta sai kolme pistettä, 18 pisttä oli saletissa. Pidättelin naurua ja ruksailin varmat vaihtoehdot ensimmäisenä. Loput mentiin perinteisellä perstuntumalla ja lopputuloksena oli lakkiaiset.
Opettajakin onnitteli lähes liikuttuneena, kun kirjoitin ruotsista arvosanaksi lubenter approbaturin eli B:n.
Uuden hallituksen hallitusohjelmaluonnoksessa on kirjaus, jonka mukaan toinen kotimainen kieli palautettaisiin pakolliseksi aineeksi ylioppilastutkinnossa. Jatkossa suomea äidinkielenään puhuvat ylioppilaskokelaat ovat siis tilanteessa, että ruotsia on osattava. Pakollisesta ruotsin kielen kokeesta luovuttiin ylioppilaskirjoituksissa vuonna 2005, jonka vuoksi ruotsin kielen yo-kokeen suosio on romahtanut. On totta, että se mitä testataan, sitä myös harjoitellaan. Kun ei ole pakko osata, ei välttämättä viitsi sitten opiskella.
Myöhemmin olen miettinyt minkä verran olen mitäkin oppiainetta tarvinnut. Ruotsin kielen kanssa on usein sellainen olo, että olisipa hienoa jos osaisi. Esimerkiksi SSAB:n toimitusjohtajan haastattelu englanniksi meni muuan vuosi sitten ihan hyvin, mutta millaisen vaikutuksen olisi tehnytkään, jos olisi vedellyt koko setin ruotsiksi? Tuskin kummoista.
Juha Honkala