Ihan jokirannassa Kärkiniemessä, niin kutsutun Runoilijanpolun varrella, on kaksi suurta rautarengasta. Kuin lomittain liitettyjä sormuksia.
– Ne on puominrenkaita. Lapsena sanottiin niitä jättiläisen sormuksiksi. Isompi oli ukkojättiläisen ja pienempi akkajättiläisen, kertoo 81-vuotias Elina Sinkkonen.
Pusikon kätköistä esiin kaivetut renkaat ovat kaikki, mitä on jäljellä ennen niin suuresta Pekkalan kiramosta, joka rakennettiin ihan 1900-luvun alussa. Kiramolla oli kesäisin töissä kymmeniä ihmisiä ja sen läpi kulki lukematon määrä puuta.
Jokilatvan metsistä kaadetut puut merkittiin ostajayhtiön leimalla ja uitettiin Siikajokea alas. Ennen Ruukin sahoja oli sortteeri, jossa miehet ohjasivat kekseillä kunkin yhtiön puut puomeilla erotettuihin kanaviin. Puomeja oli pitkin jokea. Sortteeraajilla oli melkoiset oltavat, sillä työpiste oli tynnyrissä keskellä virtaa.
Kiramon rannassa alkoi survojien, lastarien ja lava-akkojen työ. Jokeen rakennetulla sillalla seisoi liuta miehiä survomassa kekseillä puita pitkään kettinkikuljettimeen, kiramoon, joka vei puut lastauslavoille. Niillä työskentelevät lava-akat ja lastarit työnsivät tukit junanvaunuihin ja pukkasivat propsit alas odottamaan omaa kyytiään.
– Isä oli usein kesällä lastarina. Kiramolla oli aina paljon väkeä töissä, Sinkkonen muistelee.
Uitto, kiramot ja sahat vetivät Ruukkiin työväkeä ympäri Suomen. Elämä oli vilkasta, ja Sinkkonen muistaa vielä, kuinka miehet pistivät korttia rantametsässä.
Sahateollisuus alkoi muuttua ja modernisoitua sotien jälkeen. Pekkalan kiramo purettiin 1950-luvulla. Sen puominrenkaat vielä muistuttavat, kuinka lujassa leipä ennen oli.