Teuvo Rahikkalan tarinankerronta ei jäänyt viisi vuotta sitten ilmestyneeseen Salakaatajat-romaaniin. Eläkeläismies ajatteli ensiteoksen riittävän, mutta kun lukijat kyselivät jatkoa, lähti juonenkehittely liikkeelle kuullusta tositapahtumasta.
– Toisessa kuorossa on pappeja, joiden kanssa tuli puheeksi työssä sattuneita kommelluksia. Yhtä sellaista kohti kirjan juoni etenee.
Viimeinen raja -romaani on fiktiivinen jatko Salakaatajille, sillä se kertoo saman Petäjän perheen elämästä 15 vuotta myöhemmin. Perheen nuoret ovat aikuisuuden kynnyksellä, kuka lukiossa, kuka valmistumassa ja kuka menossa naimisiin.
Maaseudun murroksen aikaa elettäessä tilan tulot eivät riitä menojen kattamiseen, eikä emäntä suostu luopumaan lehmistään. Kun ikääntyvän parin avioelämäkään ei suju, yrittää mies löytää lohtua vieraasta sylistä ja joutuu tekemisiin myös luvattoman lihan kanssa.
Rahikkala kertoo lukeneensa nuoruudessaan paljon Sariolaa, Linnaa ja Päätaloa. Hän myöntää kirjailijoiden vaikutuksen näkyvän.
– Minulla on tapana kirjoittaa intiimitkin asiat rohkeasti, mutta hyvällä maulla. Se on tullut Päätalolta. Sariolan tyyppisesti aloitan tarinan menemällä suoraan tapahtumiin ja rakenne etenee puolestaan Linnan malliin viemällä useita tapahtumia rinnakkain eteenpäin, mies kuvailee.
Hän tarkentaa, että rohkeudesta huolimatta kieli ei ole lähelläkään sitä kieltä, mitä nykynuoret kadulla puhuvat.
– En missään tapauksessa halua mässäillä niillä asioilla. Yleensäkin, tavoitteeni on kirjoittaa niin, että tekstistä välittyy lukijalle myös tunteet.
Kirjailija kertoo suunnittelevansa juonen rungon kirjaamalla ylös kappaleita tapahtumineen ja ydinpaikkoineen. Iltaisin hän painaa mieleensä seuraavan päivän aiheen ja suggeroituu aamulenkillä koiran kanssa kulloisenkin aiheen mielentilaan.
Väkisin teksti ei synny, mutta Rahikkala toteaa tarinan kypsyvän ja vievän mennessään. Lopullinen versio poikkeaa hieman alkuperäisestä suunnitelmasta.
– Kirjoittamisessa lopetus on melkeinpä vaikeinta, kirjailija pohdiskelee.
Hän lähetti käsikirjoituksen useammalle kustantajille arvioitavaksi. Yksi totesi kirjan olevan hyvin kirjoitettu ja sisältävän riittävästi käänteitä, mutta riittävää menekkiä he eivät sille povanneet, koska kirjailijaa ei yleisesti tunneta. Julkaisijaa ei siis löytynyt.
– Pohdin, lopetanko siihen, mutta kun olin tehnyt niin suuren vaivan, niin jatkoin.
Saamansa palautteen perusteella Rahikkala viimeisteli tekstin ja tiivisti tarinaa niin, että omakustanteen julkaisusta ei tulisi liian suurta riskiä. Nyt kun kirja on valmis, pääsevät kotiseudun ihmisetkin kuulemaan siitä enemmän tulevilla Kestiläpäivillä, jonne Rahikkala on lupautunut tulemaan.
Aika näyttä, jääkö tämä tarina viimeiseksi.
