Idyllinen mielikuva lie jokaisen kaunein kuvamuisto, oli aihe mikä tahansa ja aika tuleva, oleva tai jo menneisyyteen jäänyt.
Hyvinä hetkinä idylli ohittaa kaiken rumuuden, murheen ja ikävän. Terveystilanteen, nurkan takaa pilkottavat romukasat ja keskeneräiset projektit. Vaan entäs kun tulee harmaa päivä? Joka ikinen roju, ryppy ja rapakko pistää silmään, eikä millekään tunnu pystyvän tekemään mitään.
Viime vuosina televisiossa onkin lähes joka kanavalla ollut oma muodonmuutos- ja kotikuntoon -ohjelmansa. Niissä sekä ihmisiä että rakennuksia on puunattu ja tuunattu uusiksi tavalla, jota he itse eivät ole osanneet ajatella.
Yleisesti ottaen kaikilla on muutoksen jälkeen parempi mieli. Asuntojen myyntiaikeet eivät ole jääneet pelkiksi yrityksiksi, kun asunnon potentiaalisuus on käynyt ilmi ostajaehdokkaille.
Markkinamiehet sen tietävät, mielikuvilla meille myydään mitä tahansa.
Tein tuoreimpaan lehteen juttua Leskelän puutarhakylän risusavotasta. Haastateltava arveli lehdellä olevan juttupulaa, kun noin pienestä asiasta uutisoidaan. Mielestäni mikään aihe ei ole liian pieni uutisoitavaksi, jos sillä on merkitystä useammalle taholle. Ja puutarhakylällä on.
Kahdeksan vuoden takaisissa mielikuvissa puutarhakylä nähtiin siirtolapuutarhamaisena idyllinä. Mökkikylän arveltiin kasvavan omaksi vireäksi yhteisökseen, jolla olisi merkitystä lukuisalle joukolle ihmisiä.
Mökinrakentajat saisivat kaipaamansa vapaa-ajan viettopaikan, jopa pysyvän asuinsijan. Rakentajat töitä ja kunta lisää työllisyyttä. Puhumattakaan puutarhakylää ympäröivästä Leskelän kylästä. Sekin saisi lisää eloa ja kenties toimijoita, jos mökkiläiset innostuisivat mukaan vaikkapa kyläyhdistystoimintaan.
Siksi jokaikisellä pajulla ja risulla on merkitystä, jotta puutarhakylä saisi edes mahdollisuuden kasvaa tuohon idylliin.