Seu­ra­kun­nas­ta: Joulun odotus

Adventtina alkaa odotus. Odotamme Jeesusta syntyväksi seimeen. Odotamme häntä myös ”tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Sydämiimme odotamme Häntä tuomaan uskon ja joulurauhan. Vai, odotammeko?

Kirkot tyhjenevät vuosi vuodelta. Jeesuksen odotus Raamatun sanoman kautta kaikuu entistä pienemmälle joukolle. Tuomiosta ei enää saa puhua. Jeesuksesta on vaiettava. Ei ole oikeaa ja väärää. Henkilökohtaisesti emme tarvitse Jeesusta mihinkään. Häneen saa vielä uskoa kunhan pitää sen omana tietonaan. Syntiä ei ole. Jokainen saa elää, kuten itse haluaa. Ei tarvita syntien Sovittajaa, Anteeksiantajaa.

Kun Jeesus lopulta saapuu, löytäneekö Hän uskoa maan päältä? (Lk 18:8)

Huomaamme, ettei todellisen joulun odotukselle oma elämämme ole hyvä lähtökohta. Silloin ”laps hankeen hukkuu, unhoittuu”. ”Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin… turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; Me kylmin käymme sydämin, laps sivuun vain jos jää.” Oman elämän sijaan on pysähdyttävä joulun evankeliumin ääreen: ”Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra.” Joulurauha löytyy Raamatusta. Se tulee sydämiimme Jeesuksen kautta. ”Oi ystävät, jos myöskin me kuin tietäjämme nuo veisimme kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo, niin meille joulu maallinen ois alku joulun taivaisen.”

Joulu löytyy puhuttelevasti seimen luota. Pieni Jeesus-vauva hymyilee valloittavasti ja silloin sydämiimme loistaa Jumalan rauha.

Siikalatvan kappalainen