Pirkko Mehtomaa, Anni Linna (nyk.Frondelius) ja Anneli Koski (nyk.Ylitalo) tulivat toisilleen enemmän kuin tutuksi toimittaessaan yhdessä Siikajokilaaksoa 1970-luvun lopusta pitkälle seuraavaa vuosikymmentä.
Elettiin nousukautta, kauppoja perustettiin ja seuratoiminta oli vireää, joten mainoksia ja uutisoitavaa riitti. Toimitiloina oli tuolloin Raution kiinteistö työväentaloa vastapäätä.
– Talo oli vanha, mutta kodikas. Huoneita oli paljon, mikä oli tärkeää, koska lehti muuttui kaksipäiväiseksi vuonna 1981ja tekijöitä piti lisätä, Pirkko muistelee.
Työyhteisössä oli välitön ilmapiiri. Lehtirinkiin kuuluivat toimittajanaisten ohella myös ilmoituspäällikkö Heikki Muhonen, konttoristi Aino Juntunen sekä edelleenkin lehtitaloon kuuluva Anne Niinimaa.
– Ja työasiat jäi aina oven taakse, niistä ei puhuttu, Anneli muistelee.
Aineistoa lehteen kerättiin pitkin pitäjiä ja tilattiin tarvittaessa puheluita keskuksen kautta. Jos haastateltavalla ei itsellään ollut puhelinlankoja, soitettiin naapuriin.
– Joskus oli jollekin ilmaantunut soittopyyntönä pöydälle outo numero, joka johti presidentinlinnaan tai vaikkapa AA-kerhoon, naiset hihittelevät.
Jutut kirjoitettiin aluksi perinteisellä kirjoituskoneella ja hätätingassa paperiksi kävi jopa vessapaperi. Kamerat olivat kömpelöitä ja joskus filmi unohtui kokonaan. Silloin piti ajaa takaisin ja ottaa uudet kuvat.
Negatiiveista ei voinut nähdä, onko kuva tarkka vai ei. Valinta oli silti tehtävä ja pistettävä juttu ja kuvat linja-autolla painotalolle.
Toimituksessa on aina heitelty omintakeista huumoria. Kerran Anni löysi lehdestä itseään koskevan ilmoituksen: ”Täytän tänään melko monta vuotta. Juhlat Mankilassa. Käynti pääovesta ja lahjat portsarille.”
Pirkkokin teki muka 50-vuotisjutussaan jos minkälaisia perättömiä paljastuksia paikkakunnan kaksilahkeisista. Kuvaankin oli saatu lisämuotoja muokkailemalla sekä etu- että takapuolta.
– Olin ihan kauhussani, kun ajattelin, että jos yksikin kylän naisista niitä juttuja lukee, niin on kohta kirveen kanssa ovella.
Onneksi kyse oli vain pienestä erikoispainoksesta, jonka takana oli tietysti Heikki. Hän kun oli tunnettu jekuttamisestaan ja kirjoitteli ”tytöilleen” myös omintakeisia runoja.
– Heikki oli hemmetin hyvä kirjoittaja. Oli harmi, ettei hän tehnyt toimituksellista työtä, kalastuskuntaa tai Uljuaa koskevia juttuja lukuun ottamatta, Anneli harmittelee.
Pirkko muistelee pientä liparetta
SIIKAJOKILAAKSO pykättiin aikoinaan pystyyn Pyhäjokiseutua luotsanneen Yrjö Talven sekä täkäläisten perustajajäsenten toimesta olosuhteisiin, jotka eivät todellakaan olleet häävit. Ruukki Oy:n konkurssin jäljiltä elettiin ankeita aikoja, lama painoi päälle ja työpaikoista oli huutava puute.
Koko levikkialueeksi kaavailtu Siikajokivarsi oli voimakasta muuttotappioaluetta, jossa maalta- ja maastapako rehottivat. Kuntia oli tuolloin kahdeksan, mikä merkitsi lehdelle toisaalta mahdollisuutta, toisaalta rasitetta.
Yksi vikatikki oli se, että lehti perustettiin vähän aiemmin lopetetun "kaiman" tilalle, ei edes nimeä vaihdettu. Lyhytnäköisyys kostautui, sillä edeltäjän palauttamattomia tilausmaksuja penättiin uudelta tulokkaalta vielä vuosia myöhemmin. Ihmiset eivät hevillä uskoneet vakuutteluja siitä, että yrityksillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siikajokilaakso ei juurikaan poikennut lajikumppaneistaan. Alkuun tekijöitä oli vain kaksi, päätoimittaja ja ilmoituspäällikkö. Välttämättömään kalustoon kuuluivat pari kirjoituskonetta, kamera, akkusalama, puhelin ja laskukone.
Ilmestymispäivää tituleerattiin noin-torstaiksi, koska useista syistä johtuen lehti saattoi tulla lukijalleen päiviäkin myöhässä.
Pikkuhiljaa elämä alkoi voittaa, Ahlström oli tullut Ruukkiin ja muutenkin elettiin nousukautta. Lehti vahvisti asemiaan, vaikka välillä se haki paikkaansa kuin Päätalon Herkon uuni. Asiamiesverkostoa kasvatettiin, avustajia ja muita kirjoittajia värvättiin.
Sivukokoa passailtiin, ilmestymispäiviä ja -kertoja muuteltiin, valloituskokeiluja tehtiin mm. Liminkaan ja Vihantiin. Lopulta palattiin omalle tontille, päädyttiin kahteen ilmestymiskertaan viikossa ja sivukoko vakiinnutettiin lukijaäänestyksen pohjalta tabloidiksi.
1970-luvulla Siikajokilaaksolle ostettiin työväentaloa vastapäätä sijainnut Raution kiinteistö. Ikivanha talo vaati jatkuvaa korjaamista ja muuta huoltoa ollen kallis ylläpidettävä. Lämpöä, tilaa ja kodikkuutta kuitenkin riitti. Hiiretkin viihtyivät yrittäen jääräpäisesti pitää kiinni oikeudestaan asua samaa taloa...
Ilmoitusmyynti tuotti mukavasti, mikä mahdollisti aiempaa paksumpien lehtien tekemisen. Voimakas yhteisöllisyys leimasi henkilökunnan työskentelyä. Levikki kasvoi kasvamistaan ollen korkeimmillaan muutamaa kymmentä kappaletta vaille 7000!
Iso talo alkoi käydä ahtaaksi yllättävän nopeasti. Meluhaitan vuoksi tekemisen suhteen oli välillä pakko vuorotella. Esimerkiksi toimituksen yhdessä huoneessa oli vieri vieressä kolme jykevää työpöytää kirjoituskoneineen ja puhelimineen. Puhelimessa saattoi olla vain yksi ihminen kerralla, mutta hyvä sopu antoi sijaa.
Lopulta Pulkkilaan perustettiin oma toimipiste, mikä oli suuri edistysaskel latvapitäjien uutisointia ja asiakaspalvelua ajatellen.
Ensimmäiset tietokoneet tulivat 80-luvun alkuvuosina toimituksen puolelle. Kirjoittaminen nopeutui, siistiytyi ja melu vaimeni. Kun jutuille saatiin tarkat mitat, taitto helpottui ja täsmentyi.
Henkilökunnan pitkäaikainen haave omasta talosta toteutui omistajanvaihdoksen myötä.
Heikki Muhosen rakennuttama talo valmistui 1980-luvun lopulla. Sinne muuttaminen merkitsi mahtaviin työtiloihin pääsyn ohella ratkaisevaa taitekohtaa lehden historiassa eli totaalista siirtymistä moderniin lehdentekoon.
Tässä suhteessa Siikajokilaakso toimi tiennäyttäjänä jopa isommilleen. Lukuisista lehtitaloista käytiin perehtymässä viimeistä huutoa oleviin laitehankintoihin, tietokonetaittoon ja muihin hienouksiin.
Kolmas ja toistaiseksi viimeinen omistajanvaihdos tapahtui vuoden 2004 lopulla, kun Muhonen jäi eläkkeelle ja myi lehden Suomenmaalle, nykyiselle Joutsen Medialle. Ennen konserniomistukseen siirtymistä Siikajokilaakso oli viimeisiä itsenäisiä paikallislehtiä maassamme.
Puolivuosisataisen merkkipaalun saavuttamiseen on vaadittu lehden omistajilta kaukonäköisyyttä ja riskinottoa sekä tekijöiltä sinnikästä uurastamista.
Paljon hikeä on ehtinyt virrata, joskus jopa kyyneleitä. Harppaus mitättömistä lähtökuopista tähän päivään on uskomaton selviytymistarina. Lehden elinkaari jokivarren ajankuvan peilaajana, ihmisten ja luontoarvojen puolestapuhujana sekä itsetunnon kohottajana on ylittänyt kaikki odotukset.
Alkuaikojen pienestä lipareesta on kehkeytynyt nykyaikainen, värikäs ja näyttävä digituote.
Vaikka ilmestymiskertojen osalta on palattu lähtöruutuun, rintamasuunta on vahvasti eteenpäin. Lehti tarvitsee edelleen ihmistä, tekijöitä ja lukijoita, olipa kysymyksessä paperi- tai verkkojulkaisu.
Nykytekniikan ansiosta maantieteellinen välimatka on menettänyt merkityksensä. Samoin kaikki, mikä ennen vaati aikaa, tapahtuu nyt sekunneissa. Ironista vain on, että kiire ei ole helpottanut.
Onnittelut Siikajokilaaksolle - ja toinen mokoma vuosia lisää!