Lukijalta
Mielipide

Si­ni­le­vä­kau­hu koh­tuu­ton­ta

Viime torstaina Uljualla,Tuulisaaren padon eteläpäässä kalalla ollessaan Anssi Eloranta havaitsi, kuinka lämpimän ja ennen kaikkea tyynen päivän kuluessa sinivihreä ”leväryyni” kohosi pintaan ja ajautui lopulta vienon tuulahduksen kuljettamana rantaan. Rannassa oli paikoin jo värikäs, mutta kapea levärantu, joka leveni iltaa kohden. Eloranta arvelee, että viikonlopun tuulet ovat sekoittanee levämassan vesikerroksiin. Siikajokivarren terveystarkastajille ei ole tullut ilmoituksia sinileväesiintymistä viime päivien aikana.
Viime torstaina Uljualla,Tuulisaaren padon eteläpäässä kalalla ollessaan Anssi Eloranta havaitsi, kuinka lämpimän ja ennen kaikkea tyynen päivän kuluessa sinivihreä ”leväryyni” kohosi pintaan ja ajautui lopulta vienon tuulahduksen kuljettamana rantaan. Rannassa oli paikoin jo värikäs, mutta kapea levärantu, joka leveni iltaa kohden. Eloranta arvelee, että viikonlopun tuulet ovat sekoittanee levämassan vesikerroksiin. Siikajokivarren terveystarkastajille ei ole tullut ilmoituksia sinileväesiintymistä viime päivien aikana.
Kuva: Anssi Eloranta

Osa Siikajokivarrenkin lomalaisista viettää tällä hetkellä vapaa-aikaansa erilaisten vesien äärellä. Monen mielestä pahin vesileikkejä varjostava ilonpilaaja on sinilevä. Vastoin usean kansalaisen aatoksia sinilevät eivät ole uusi asia ja sen haitat ovat vältettävissä ”maalaisjärkeä” käyttäen.

Yleinen harhaluulo on, että sinilevät ovat mystisesti vesiimme luikahtanut kiusankappale, jota ei aiemmin niissä esiintynyt. Tosiasiassa näitä alkeellisia, mikroskooppisia leviä – nykyisin puhutaan sinibakteereista – uiskenteli maapallolla jo noin 2,7 miljardia vuotta sitten.

Suomessa arvioidaan olevan noin 1 000 sinilevälajia ja niitä löytyy kaikkialta: vedestä, ilmasta, lumesta, kukkapurkista ja jopa suustamme. Toisin sanoen näitä maailman vanhimpia eliöitä on aina ollut kaikissa luonnonvesissämme. Siksi meidän pitäisi oikeastaan olla enemmänkin huolissaan sinilevien puuttumisesta kuin niiden olemassaolosta.

Sinilevät ovat yksisoluisia perustuottajia, jotka yhteyttämällä tuottavat happea. Tälle leväryhmälle luonteenomaisen sinivihreän värin antavat solunsisäiset väriaineet. Joillakin lajeilla väritys voi olla kellertävän ruskea tai jopa punainen. Osa levistä elää vesiemme pohjalla, osa keijuu vapaassa vedessä.

Kohutut sinilevälautat

Lomalaisten huolen ja huomion sinilevät saavat vasta, kun veden pintaan syntyy silmin havaittava värikalvo eli leväkukinta. Hyvin usein media puhuu virheellisesti leväkukinnoista. Levät eivät kuki kuten kasvit, vaan jakautuvat massaesiintymäksi. Tällaiseen kukintaan kykeneviä sinilevälajeja on vajaat 80. Niillä on soluissaan kaasurakkuloita, jotka mahdollistavat levien kohoamisen pintaveteen.

Vesiensuojeluongelma sinilevistä tulee vasta silloin, kun kukintaan kykenevät lajit runsastuvat ja muodostavat levälauttoja. Ilmiö on yhteydessä vesiemme rehevöitymiseen, joka juontaa kasviravinteiden huuhtoutumiseen pintavalunnan ja ojien kautta vesistöön. Valtaosa kukintatapauksista kirjataan kesä-syyskuun aikana.

Siikajoen valuma-alueen tyypillisiä kukintajärviä ovat esimerkiksi Uljuan tekoallas, Lamujärvi, Kurranjärvi ja Viitastenjärvi. Virtaavassa vedessä leväsolut sekoittuvat yleensä koko vesimassaan, joten jokialueiden mahdolliset levälautat havaitaan järvimäisissä jokilaajentumissa.

Kesän sääolot vaikuttavat oleellisesti levälauttojen esiintymiseen. Pelkästään hellekelit ja suuri ravinnemäärä eivät välttämättä synnytä leväkukintaa. Edellisten lisäksi tarvitaan myös tyyniä kausia, joiden kuluessa yksittäiset leväryppäät ehtivät kaasurakkuloittensa avulla kohota eri vesikerroksista pintaveteen.

Tuuli kerää helposti vähäisenkin levämäärän näkyväksi levävyöksi johonkin rantalahdelmaan. Tämä silmiinpistävä turkoosinvärinen leväkalvo on usein vain millin murto-osan paksuinen filmi, jonka alla vesi voi olla täysin kirkasta.

Myrkkyhysteriaa

Suomen ensimmäiset karjakuolemat kirjattiin vuonna 1928, jolloin useita lehmiä kuoli juotuaan laidunrantaan kasautunutta leväpuuroa. 1980- luvulla julkaistut tutkimukset sinilevämyrkyistä käynnistivät pienimuotoisen sinilevähysterian maassamme.

Leväkukinnan yleisyyteen verrattuna niiden aiheuttamat myrkytykset ovat kuitenkin harvinaisia. Aikuiset ihmiset välttävät luonnostaan vettä, joka on epämääräistä, pahanhajuista ja lateksimaista leväpuuroa. Tappavan annoksen saaminen edellyttää yleensä tuon ”puuroveden” juomista litratolkulla. Sinilevien kutsuminen yleisesti myrkkyleviksi on samaa kuin kaikkien sienien kutsuminen myrkkysieniksi.

Vain parinkymmenen makeanveden sinilevälajin tiedetään voivan suotuisissa olosuhteissa muodostaa levämyrkkyjä. Arviolta puolet kukintatapauksista on todettu myrkyllisiksi. Osa myrkyistä on nopeasti vaikuttavia hermomyrkkyjä tai hitaammin vaikuttavia maksamyrkkyjä, osa puolestaan allergiaoireita aiheuttavia ihomyrkkyjä.

Ongelmalliseksi asian tekee se, että tänään myrkylliseksi todettu leväkukinta voi huomenna olla myrkytön. Myrkyllisyyttä ei voida erottaa silmämääräisesti eikä mikroskopoimalla, vaan tarvitaan eläinkoe.

Terve varovaisuus paikallaan

Levälautan ilmestyminen mökkijärvelle ei merkitse ”kuolemantuomiota” kyseiselle vesialueelle. Ensinnäkin, sen kalojen ja rapujen syönti on turvallista. Toiseksi, levälautan ilmestyminen laiturin tai uimarannan kohdalle voi olla hyvinkin lyhytaikainen harmi. Jo seuraava tuuli voi sekoittaa lautan vesimassaan, jolloin vesileikit voivat jatkua normaalisti

Yleensä muutaman kymmenen metrin päässä levälautasta vesi on kirkasta ja myös uimakelpoista. Koska lapset ja kotieläimet eivät osaa arvioida levävaaroja, ne on kuitenkin parasta pitää värillisten levälauttojen ulkopuolella. Levien samentamaa tai levälautan kattamaa vettä ei tule käyttää juoma-, pesu- eikä löylyvetenä.

Kuuma sauna ei tuhoa levämyrkkyjä, vaan vapauttaa ne myös hengitysilmaan. Vesialueella havaitusta levälautoista on hyvä ilmoittaa sekä paikalliselle (terveystarkastaja, ympäristönsuojelusihteeri) että maakunnalliselle ympäristöviranomaiselle (ELY-keskuksen levävastaava).

 

FL, kalabiologi

Vorna