Tammikuussa 1918 Oulussa kihisi. Aseissa oli noin 1 200 valkoista, noin 600 punaista sekä 1 200 venäläistä sotilasta kahdessa tukikohdassa. Valkoiset saivat riisuttua niistä pienemmän helposti, mutta Intiön kasarmilla 30. tammikuuta tuli kahakointia. Punaiset asettuivat venäläisten puolelle ja saivat heiltä runsaasti aseita.
– Nyt punakapinallisilla on ylivoima. Keskus, yhdistäkää äkkiä puhelu Mannerheimille! Apua on saatava, Oulun valkoisten komentaja arvatenkin tuumi.
Puhelinlangat lauloivat ja illalla tammikuun 30. päivä apuun lähti Vaasasta 40 vaunua pitkä juna kyydissään junamiehistö ja retkikunnan päällikkö, eversti Alexander Tunzelmann von Adlerflug. Matkan varrelta kyytiin nousi vapaaehtoisia peräti 700 miehen verran.
Punaiset saivat tietää, että etelästä tulee miehiä, kivääreitä ja käsikranaatteja valkoisten avuksi. He päättivät tehdä rintaman Siikajoen varteen.
– Valkoiset pysäytetään Lapin eteläpuolelle katkaisemalla rata! Ketkä lähtevät räjäyttämään viemärisiltaa? Hyvä, painukaa pojat menemään kuin olisitte jo, punaisten päämajassa ehkä sanottiin.
Eteläpohjalaiset kuitenkin suit sait korjasivat pienen ratarummun ja valkoisten juna pääsi Tuomiojalle. Tuumaustauon jälkeen juna lähti hiljalleen kohti punaista Ruukkia. Kärkijoukot huomasivat, että asema-alue oli tupaten täynnä ihmisiä, joukossa aseistautuneita miehiä. Juna vetäytyi.
– Miehet! Mennään joukolla Ruukkiin ja vallataan se ylläköllä. Konekiväärit laitetaan vaunujen lattialle ja kun tulemme asemalle, ammutte avoimista ovista sen kun kerkiätte, eversti Tunzelmann ohjeisti.
Onneksi laukaustakaan ei ammuttu, sillä Ruukin asemalla olivat vain veturilla Oulusta tulleet työväenneuvoston edustajat Yrjö Kallinen ja Juho Koski. He pyysivät neuvotteluja turhan verenvuodatuksen välttämiseksi. Eversti suostui pyyntöön.
– Kuinka punaiset suhtautuvat venäläisten aseistariisumiseen? Luovuttaako myös työväki aseensa?, kysyi valkoisten neuvottelijaksi nimetty jääkäriluutnantti Petrelius.
– Jääkärit saavat rauhassa marssia kaupunkiin, mutta työväki kyllä pitää aseensa. Me emme puutu jääkärien ja venäläisten välienselvittelyyn, Kallinen vastasi luullen junassa olevan Saksasta palaavia jääkäreitä.
Vastaus ei kelvannut Tunzelmannille, vaan hän vaati punakaartilaisia laskemaan aseensa. Asiaa kysyttiin puhelimitse vielä Mannerheimiltakin, kun Kallinen niin pyysi.
– Ach so. Mannerheim sanoi, että aseet on luovutettava. Hän sanoi, ettei voi tehdä vastoin hallituksen ohjeita, Kalliselle vastattiin.
Neuvottelut kestivät koko yön ja vielä aamulla 1. helmikuuta Kallinen ehdotti, että punakaarti ottaisi aseet venäläisiltä ja saisi pitää ne.
– Te voitte tulla rauhassa Ouluun. Yhdessä sitten heitämme kaikki aseet Merikosken sillalta jokeen, hän suostutteli.
Rauhantahtoinen ehdotus lähinnä hymyilytti vastapuolen väkeä. Heitä alkoi epäilyttää, että neuvottelut olivat vain viivytystä, jotta Oulun työväki ehtii aseistautua kunnolla. Kallinen on muistelmissaan kieltänyt tämän epäilyn.
Aamulla Kallinen ja Koski menivät Ouluun, jossa Kallinen kertoi keskusteluista ja sai työväenneuvoston perumaan jo tehdyn hyökkäyspäätöksen. Iltapäivällä hän palasi junalla Ruukkiin mukanaan neljä työväestön ja viisi venäläisten edustajaa.
Kun juna saapui Ruukin rautatiesillalle, avasivat siltaa vartioineet eteläpohjalaiset tulen. Juna pysähtyi ja neuvottelijat vangittiin.
Asennemuutoksen syy oli Mannerheimin. Hän oli huolestunut valkoisten retkueen viivyttelystä ja määrännyt sen uudeksi päälliköksi ratsumestari Hannes Ignatiuksen.
– Hyökätkää mahdollisimman pian Ouluun, oli Mannerheim ohjeistanut.
Neuvotteluja yritettiin Ruukissa jatkaa, mutta se oli hyödytöntä.
Työväen edustajat tunsivat itsensä petetyiksi ja lähtivät Ouluun. Siellä punakaartin johtoon astui kovan linjan miehiä, jotka päättivät taistella viimeiseen mieheen.
Ratsumestari Ignatius saapui Ruukkiin 2. helmikuuta mukanaan 200 miestä ja kuusi konekivääriä. Joukot lähtivät kohti Oulua, jossa käytiin sisällissodan Pohjois-Suomen kovimmat taistelut.
Valkoisista kaatui 33 miestä, punaisista ja venäläisistä 26 miestä. Vangiksi jäi noin 500 punaista ja noin 1 000 venäläistä.
Punakaartilaisia Oulussa teloitettiin kymmenkunta henkeä. Myös Yrjö Kallinen tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiota ei pantu toimeen. Myöhemmin hän toimi puolustusministerinä Pekkalan hallituksessa vuosina 1946–1948.
Lähteet: Siikajokilaakson historia II ja Wikipedia/Oulun valtaus
Faktojen dramatisointi toimittajan