On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka älypuhelin on tehnyt meistä kaikista yhtä aikaa toimittajia, tiedustelijoita, kuvaajia, asiantuntijoita ja joskus valitettavasti myös hyödyllisiä idiootteja.
Vielä muutama vuosikymmen sitten naapurin Matti katseli ikkunasta, jos kylälle ilmestyi jotain poikkeavaa. Nykyään Matti ottaa siitä videon, julkaisee sen viidessä eri palvelussa, lisää karttalinkin, tarkat koordinaatit, arvauksen tapahtuman syystä ja lopuksi vielä kysyy: "Tietääkö kukaan mistä on kyse?"
Ennen kuin viranomainen ehtii juoda aamukahvinsa loppuun, internetissä on jo 300 kommenttia, 50 teoriaa ja yksi varma tieto – joka osoittautuu vääräksi.
Erityisen huolestuttavaa tämä on silloin, kun kyse on kotimaan turvallisuudesta. Jostain syystä osa ihmisistä kuvittelee, että kaikki havaittu tieto kuuluu automaattisesti koko maailmalle. Jos tien varressa näkyy viranomaiskalustoa, puolustusvoimien ajoneuvoja tai muuta poikkeavaa toimintaa, ensimmäinen ajatus ei ole enää "antaa heidän tehdä työnsä", vaan "tästä saa hyvän päivityksen".
Samaan aikaan moni on valmis jakamaan verkkoon tietoja, joita ei kertoisi edes omalle naapurilleen. Useimmiten tarkoitus on vain kertoa mielenkiintoisesta havainnosta. Samalla tulee kuitenkin helposti jaettua tietoa, jonka merkitystä ei itse ehkä edes huomaa.
Tieto on valtaa. Nykyään voisi sanoa, että liika tieto väärissä paikoissa voi palvella muuta kuin omaa yhteiskuntaa.
Toki some on myös täynnä aidosti hyödyllistä sisältöä. Kadonneita ihmisiä löytyy, myrskyvahingoista saadaan tietoa nopeasti ja viranomaisten tiedotteet leviävät tehokkaasti. Ongelma ei ole teknologia vaan käyttäjä.
Ehkä ennen julkaisemista kannattaisi joskus pysähtyä yhden yksinkertaisen kysymyksen äärelle: Tarvitseeko tämän tiedon todella olla kaikkien tiedossa?
Jos vastaus on epävarma, julkaisematta jättäminen on yleensä turvallisempi vaihtoehto kuin maailman nopeimman kännykkätoimittajan tittelin tavoittelu.
Kaikkea ei tarvitse kuvata. Kaikkea ei tarvitse kommentoida. Kaikkea ei tarvitse jakaa. Kansallinen turvallisuus ei parane yhdelläkään Facebook-päivityksellä, jossa kerrotaan tarkasti mitä nähtiin, missä nähtiin ja moneltako nähtiin. Joskus vastuullisin somepäivitys on se, jota ei koskaan julkaista.
Siikajoen vesistökoordinaattori