Yksi koronaepidemia on minulle pikku juttu, ajattelin pari viikkoa sitten. Minusta on ihanaa olla kotona kaikessa rauhassa, ei ole mitään hinkua mennä minnekään. Helppo nakki rajoittaa sosiaalisia kontakteja, kun niitä ei paljon muutenkaan ole, ja yhtä helppoa rajoittaa menemisiä. Minne minä muka olisi menossa?
Mutta ihmismieli on sitten kummallinen. Nyt, kun menemisiä ja kontakteja pitää ihan oikeasti rajoittaa, niin tekee mieli kyläillä ja vierailla ja sukuloida ja mennä shoppailemaan ja kahvilaan ja ravintolaan syömään. Pitää toisinaan ihan ääneen itseään muistuttaa, että ei, nyt ei mennä ystävän luo viikonlopuksi. Ei, nyt on parempi etten mene maleksimaan Zeppeliiniin tai Valkeaan enkä edes Raahen marketteihin. Jos tulee asiaa, niin ostoslista valmiiksi ja pikainen marketkierros. Ei jäädä hipelöimään lankakeriä eikä käpälöimään hengareissa roikkuvia vaatteita. Koronavirus voi olla vaikka siinä hengarissa.
Perheissä tämä korona-aika ihan varmasti panee vanhempien hermot ja jaksamisen koetukselle. Pitää yrittää tehdä oma työt, opastaa lapsia koulutehtävissä, laittaa ruokaa ja komentaa taas jälkikasvua opiskelemaan. Illalla on varmasti aivan naatti.
Voisi luulla, että tällainen yksinasuva pääsee helpolla. Sen kun on vaan ja pitää vaan itsestään huolen.
Onhan se niinnii, mutta on se näinnii, sanoo savolainen ja osuu aivan nappiin. On helppo huolehtia omasta päiväjärjestyksestä, käsienpesusta ja ihmisten välttelystä.
Mutta on vaikeaa olla koko ajan yksin. Minun sosiaalinen työni on vaihtunut lukkojen takana istumiseksi ja puhelimella soittelemiseksi. En pääse tapaamaan kaikkia niitä ihania ja mielenkiintoisia ihmisiä, joita normioloissa jututtaisin joka päivä. Voi että kaipaan teitä!
Illalla ei ole juttukaveria, jonka kanssa jakaa onnistumiset ja mokailut. Kyläilemään ei voi lähteä. En ole äiti enkä isoäiti, jolle soitellaan ja kysellään kuulumisia ja kannustetaan pysymään terveenä.
Alkaa tuntua, että olen muuttunut kummitukseksi. Olen näkymätön, hajuton ja mauton ei-kukaan.
Ihminen on sosiaalinen eläin ja toisen ihmisen tarpeen huomaa viimeistään kriisin hetkellä. Minäkin, joka olen aina pitänyt itseäni erakkona, yllätyksekseni kaipaan toisten seuraa. Kun sitä ei ole, alkaa pinna kiristyä.
Olen alkanut tiuskia ja ärjyä koiralleni. Ennen oli niin rentouttavaa istua yksin kotona sohvalla neulomassa, nyt ei tule otettua neuletta edes käteen. Ennen seurasin tarkkaan uutisia, mutta nyt en haluaisi yhtään uutista lukea tai kuulla – koronasta siellä vaan puhutaan.
Kun menen töistä kotiin, käyn koiran kanssa ulkona ja sitten vain käperryn sohvalle horrostamaan. Hartioille on laskeutunut korona-alakulo, josta tulee hiljalleen painavampi ja painavampi.
Jotain tarttis tehdä tätä alakuloa vastaan. Taidanpa ystävieni kanssa perustaa somekahvilan. WhatsApp ja näköpuhelut kehiin!