Takana on kohta kolme viikkoa Siikajokilaakson riveissä. Monta asiaa on hallussa, mutta ainakin yhtä monta on vielä rempallaan.
Siikajoki on ennestään jonkin verran tuttu, mutta rehellisesti sanottuna en hirveästi tiedä millaisia ihmisiä Siikalatvan ja Pyhännän seuduilla asuu.
Viime viikolla muistin, että tein elämäni ensimmäisen lehtijuttuni Siikajoella. Tai silloisessa Ruukissa. Yrityspuistossa.
Se jäi iäksi mieleeni. Olin innoissani, mutta tunsin samalla veret seisauttavaa kauhua. Olin päättänyt, että teen ensimmäisenä kesätyöpäivänä vaikutuksen. En pelkää mitään tai ketään. Mitä tarjotaan, se myös hoidetaan.
Ensimmäisen työpäivän aamuna toimituksessa ei ollut yhtään pomoportaan edustajaa ja toimittajat jakoivat töitä keskenään. Tuikkalan Kristiina ojensi minulle paperin ja kysyi, että tulenko pystymetsästä vai pystynkö hoitamaan keikan. Toimin kuten olin suunnitellut. Ilmoitin, että homma hoituu.
Sitten toimituksen Toyotaan ja nokka kohti Ruukkia. Välillä pysähdyin lukemaan infokutsun sisältöä, enkä ymmärtänyt siitä paljonkaan – oikeastaan mitään.
Itse tilaisuudessa yritin olla ölövinä, kun herrat puhuivat kalibrointikeskuksen perustamisesta. Paikalla oli tietysti muitakin toimittajia, epäilemättä myös Siikkiksestä. Kuuntelin sujuvasti ja kirjoitin lehtiööni aina kun ajattelin, että tämä on tärkeää. Välillä lunttasin milloin muut toimittavat kirjoittivat ja peesasin. Noin tunti myöhemmin olin matkalla Raaheen ja pää humisi kuin Haminan kaupunki. Raahen Seudussa konkarit nauroivat selkäkeikkaa, kun saavuin paikalle. Räkänokka hyppäsi niin sanotusti syvään päähän. Tuikkala moitti, miksen sanonut, että olen ensikertalainen.
Minä taas ajattelin, että jos tästä saan tehtyä jutun, on seuraava keikka varmsti keveämpi, ja näin sitten kävikin.
Juttu kalibrointikeskuksesta oli lopulta ihan ok. Se päätyi lehden pääuutissivulle ja maksoi minulle pullon Koskenkorvaa. Raahessa noudatettiin tuolloin toimitussihteerin itse keksimää sääntöä, jonka mukaan kesätoimittajan täytyy antaa sihteerille viinapullo ensimmäisestä ”premille” menevästä uutisesta. Muistaakseni protestoin ja viivyttelin maksua muutaman viikon, mutta kuittasin lopulta velkani.
Tapaus oli tavallaan hauska, mutta kun sitä ajattelee hieman syvemmälle, nousee nahka kananlihalle. Se oli koko elämäni kannalta käänteentekevä reissu. Jos olisin muninut sen Yrityspuiston keikan, tuskin olisin kirjoittamassa tätäkään tekstiä.
päätoimittaja