Perheellemme avautui mahdollisuus, josta olen haaveillut jo vuosia. Voisimme saada pihallemme kasvihuoneen. Riemu itse kasvattamista Äiti Maan antimista oli valtava ja näin jo sieluni silmissä vehreän keitaan tontin nurkalla.
Asiaa tarkemmin pohtien tajusin, ettei kasvihuone ilman työtä siirry. On laitettava ensin pohja kuntoon ja mietittävä, miten ympäröivät alueet muokataan. Lähes vuosikymmenen asumisen jälkeen tontille kun on noussut sitä sun tätä. Päätinkin mennä rullamitan kanssa pihalle tuumailemaan.
Lopputuloksena kääntyilin suunnalta toiseen ja kirosin. Mitä se auttaa yhtä nurkkaa koluta, kun lähes koko piha olisi pistettävä uusiksi! Epätoivo iski ja kauhu työn sekä kustannusten määrästä lamautti.
Olisihan se makiaa olla mullassa möyrivä puutarhaihminen ja ilmoittautua ensi vuoden superupein piha -kisaan, mutta realiteetit kehiin. Valitettavasti minusta ei vain saa varsinaista viherpeukaloa tekemälläkään. Karsimispuolella osaan kyllä olla tehokas, oli aika asiantuntijoiden mukaan otollinen tai ei. Sen sijaan unohdan suvereenisti sekä ruohoamisen, kastelun kuin lannoituksenkin.
Viimeisen päälle puutarhaihmisen luona vierailu sai kukoistavan puutarhan vaatiman työmäärän vielä paremmin esille, eli huithapelin ei kannata liian suuria saappaita varata.
Otin siis aikalisän ja päätin keskittyä olennaiseen. Ajatus ja kasvihuonenurkkauksen toteutustapa on siis edelleen muhimassa. Voi olla, että tarvitsen asiassa apua. Vähintään hankin silmälaput tai pressuaitauksen, jotta homma ei leviä käsiin heti ensiminuuteilla. Tai sitten täytyy vain luottaa homma muiden käsiin ja unohtaa jälkipuinnit.
Yksinkertainen on kaunista, ainakin minun tapauksessani. Tavoitteena onkin siis saada kasvihuone valmiiksi ja jos sieltä joku tomaatti tai salaattikerä syötäväksi asti saadaan, niin se on liputuksen arvoinen tapahtuma. Paitsi että pihasta puuttuu vielä se lipputanko.