Takana kaksi ja puoli viikkoa kotikoulua. Samoin intoa, iloa, epätoivoa, järkytystä, väsymystä ja jälleen uutta nousua. Rutiinien rikkomista ja uusien kehittelemistä. Mökitystä, mökötystä ja sydämellistä yhdessä olemista. Hetkiä, jotka tullaan muistamaan ja hetkiä, jotka halutaan unohtaa.
Nyt on pakko jaksaa, pakko venyä, mutta pakko myös lopettaa pakon ajatteleminen. Kääntää ajatuksia negatiivisesta positiiviseen juuri silloin, kun tekisi mieli tehdä päinvastoin.
Koulunkäynnin ympärillä käydään loputonta tasapainoilua. Opettajat ovat opetusvastuussa, vanhemmat väkiselläkin valvomis- ja avustamisvastuussa etenkin pienimpien osalta. Kaikki tekevät parhaansa saadakseen omat työnsä tehdyksi. Niin kouluavustajiksi itsensä tuntevat vanhemmat, kuin myös opet, joita pommitetaan viestein ja puheluin lähes vuorokaudet läpeensä. Osalle peruskoululaisista on vasta nyt alkanut selkeytyä ajatus, ettei kyse ole pelkistä kotiläksyistä. Luokkatasoiseen oppimäärän suorittamiseen ei pari hutaistua tehtävää päivässä riitä, joten hermojen menetyksiltä säästytään tuskin missään.
Me kaikki olemme ensi kertaa tilanteessa, jonka lopputulosta ja kestoa ei kukaan tiedä. Siksi mielessä käy, millä ehdoilla ja työmäärillä tästä suoriudutaan? Väkisellä väsyy niin lapset, opettajat kuin vanhemmatkin, jos rima on aina vain korkealla ja itsenäisesti täytyy paahtaa läpi kaikki mahdollinen materiaali, vaikkei niin tehtäisi välttämättä edes normioloissa.
Vähitellen opitaan, mikä on sopiva määrä tehtäviä, mikä kullekin ryhmälle sopiva oppimistapa, ja kuinka paljon lopulta voidaan sälyttää oppilaan itsensä vastuulle. Luulisi, ettei millään suunnalla ole kuitenkaan järkeä eikä haluakaan nostaa vaatimusten rimaa taivaisiin, jos ei tietysti laskea aivan maan tasallekaan. Kun vain löydettäisiin se kultainen keskitie.
Silti pelkkä tehtävien lähettely ei vastaa perustasoistakaan koulunkäyntiä. Tarvitaan myös palautetta ja henkilökohtaista kontaktia, sparrausta ja kannustusta. Tietoa siitä, missä on mennyt hyvin ja missä voisi petrata. Jokainen innostava ja kehuva kommentti on saanut ainakin oman lapsen silmät kirkastumaan hetkessä. Ope on muistanut häntä!
Opettajien tehtävä ei todellakaan ole nyt helppo. Nyt otetaan mittaa siitä, kuka oikeasti välittää ja käyttää mielikuvitustaan, kuka taas menee sieltä, mistä valmiit materiaalit ovat kätevästi saatavilla. Se, minkä olen ilolla pistänyt merkille, on tehtävänantojen mukauttaminen vallitsevaan tilanteeseen. Ei annetakaan kuivia kirjatehtäviä, vaan luodaan pohjaa yhteiselle tekemiselle. Jalkautetaan kotitalousopit kodin yhteiseen korona-arkeen ruuanvalmistus- tai siivoustehtävillä. Viritellään koko perheen laulutuokio musiikintunniksi, lähiretkeily ja pihapelit liikuntatunniksi.
Rispektiä opettajat ja koulunväki, rispektiä oppilaat ja vanhemmat!
Anna Hämeenaho