Kyllä se niin on, että tädit (ja tietysti myös sedät ja enot) tarvitsevat oman päivän. Varsinkin tällaiset naimattomat ja lapsettomat tädit, joille sisarusten lapset ovat tärkeitä.
Äidit ovat päivänsä ansainneet, on äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen sen verran työlästä hommaa. Tädiksi pääsee paljon vähemmällä vaivalla – jokin päivä vain saa ilmoituksen, että nyt on uusi jäsen sukuun syntynyt. Ilahtuneena täti aina ottaa tiedon vastaan.
En voi kehua olevani musikaalinen, taiteellinen, kuvauksellinen, urheilullinen, enkä millään muullakaan tavalla lahjakas. Mutta yhdessä asiassa olen lahjakas, nimittäin tädiksi tulemisessa. Olen 32 lapsen täti ja neljän lapsen isotäti, vaikka en ole tehnyt asian eteen yhtään mitään muuta kuin ollut mukana häissä. Onhan siihenkin tapahtumaan täytynyt panostaa ja laittaa rahaa uusiin juhlavermeisiin. Mutta ilolla, ilolla!
Niin miksikö täti tarvitsee oman päivän? No siksi, että tätikin on lapsille tärkeä ihminen. Joillekin täti on äidin ja isän lisäksi yksi vakavasti otettava kasvattaja, lasten luotettava hoitaja, kaikkien tuki ja turva.
Minun sisarukseni ovat niin viisaita vanhempia, etten ole nähnyt ollenkaan tarpeelliseksi sorkkia kasvatusasioita. Olen pysytellyt kasvatuspuolesta niin kaukana, etten ole suostunut edes ammaksi muuten kuin äärimmäisessä hädässä. Olen häikälemättä nauttinut täteyden hyvistä puolista ja jättänyt kiukkuiset lapset vanhempiensa huoleksi. Järkevä ratkaisu kaikkien kannalta, erityisesti kakkapyllyn pesemistä pelkäävän tätösen.
Olen keskittynyt olemaan lapsille kannustava, luotettava ja ihan mukava täti-ihminen. Koska minulla ei ole kasvatusvastuuta, saan kaikessa rauhassa olla vähän omalaatuinen ja hupsu. Olen opettanut, että päivän paras aloitus on syödä täytekakkua aamupalaksi. Että jäätelö ja muut herkut maistuvat parhaimmilta illalla sängyssä. Että joskus on parasta aloittaa jälkiruuasta ja syödä pottuja jos jaksaa. Että lättyjä voi paistaa ja kauralastuja leipoa vaikka yöllä, jos mieli tekee. Että hyvää kirjaa voi lukea aamuun asti. Eikä kaiken tarvitse olla aina niin takitilleen, vaan asioita voi jättää joskus vähän vinksalleen.
Meidän perheessä ei ole ollut tapana halailla. Sen tavan olen oikein opetellut ja yrittänyt siirtää sisarusten lapsille. Halaaminen on tärkeää, sillä koskettaminen merkitsee välittämistä ja hyväksymistä. Halaus suorastaan purskauttaa endorfiinit liikkeelle ja silloin rakastaa toista entistäkin enemmän.
Pienille lapsille halaaminen on luontevaa, mutta isommille, ja varsinkin pojille, se näyttää olevan kiusallista. Hellämielisenä tätinä en viitsi isoja poikia kiusata, vaan tyydyn vähäeleisempään tervehtimiseen. Salaa mielessäni tunnen kuitenkin kaihoa siitä, että pikkupojista on kasvaa hurahtanut isoja, harkitsevia miehiä.
Omaa tätiäni muistelen suurella lämmöllä. Osaisinpa minäkin jättää jälkeeni hyviä ja rakkaita muistoja.