Tukinuiton perinteet yltävät vuosikymmenien taakse. Kilpailuita työläislajissa alettiin järjestää pian sotien jälkeen ja 60-luvulla elettiin lajin kulta-aikaa. Kilpailumenestys saattoi tuoda tukkijätkän taskuun jopa kolmen kuukauden tilin ja vauhdikasta lajia seurasivat tuhannet katsojat.
Pietarsaaressa asuva Reijo Saari ja iiläinen Riku Pakanen ovat kasvaneet tukinuiton parissa. Pakanen kulki jo poikasena Kemijoella uittotöissä ja Saaren houkutteli tukin päälle lähisuvun uittoharrastus. Nykyään miehet kilpailevat tukkilaiskisoissa.
– Minä oon moninkertainen suomenmestari ja Riku on yksinkertainen, Saari virnuilee.
Vuosittain järjestetään noin kolmet tukkilaiskisat ja jaetaan Suomen mestaruudet eri lajeissa, kuten sauvonnassa, koskenlaskussa ja maratonissa.
– Koskenlaskua voisi sanoa kuninkuuslajiksi. Paikallaan pysyvän tukin päällä pysyvät sirkusammattilaisetkin, mutta koskessa moni tippuu, Pakanen pohtii.
Näyttävyydestä ja viihdearvosta huolimatta laji on hiipumaan päin. Hyvänä päivänä kilpailuihin tulee tuhannen sijasta satakunta katsojaa, eikä harrastajamäärät huimaa päätä.
– Meitä on noin 30 harmaapäistä harrastajaa, Saari kertoo vakavoituen.
– Säilyäkseen laji vaatisi nuoria harrastajia, Pakanen säestää.
Saari kurssittaa uusia lajinharrastajia Pohjanmaalla. Pakanen on valmis järjestämään opetusta Iissäkin, mikäli kiinnostuneita löytyy.
Metsä- ja uittoperinneyhdistykseltä voi tiedustella tukkilaisnäytöksiä kylätapahtumiin. Joku saattaa muistaakin, että viime vuonna Ruukin pitäjäpäiväviikolla saatiin seurata tukkijätkien temppuilua suvantovedessä.Kokeneille tukkijätkille laji näyttää helpolta ja hauskalta, mutta ihan soitellen ei sotaan kannata lähteä. Vettä ei saa pelätä, mutta varsinkin kuohuvassa koskessa pitää tuntea tervettä kunnioitusta.
– Kaikki kosket ovat erilaisia. Jopa sama koski on erilainen laskea joka kesä, Saari ja Pakanen kertovat vuosien kokemuksella.
Turvallisuus syntyy taidosta ja kokemuksesta, mutta myös tukiverkosta ja välineistä. Tukin päälle ei nousta ilman pelastusliiviä ja pelastushenkilökunta on kilpailussa aina valmiina auttamaan.
Aikoinaan uitossa tukkien ohjailuun käytetty teräväpiikkinen keksi on korvattu useimmissa kilpailulajeissa sestalla, jonka avulla tukkijätkät tasapainottavat ja ohjaavat tukkia. Tukki on kilpailussa mahdollisimman vakioitu, noin 6 metrinen kuorittu kuusitukki.
Muuten varusteet saa valita vapaasti. Saari luottaa 15 euroa maksaneisiin kangastossuihin, joiden pohjaa on karheutettu lenkkipoluilla. Laji vaatii harrastajaltaan hyvää fyysistä kuntoa ja erinomaista tasapainoa, joten tukkijätkät treenaavat paljon muuallakin, kuin vedessä.
– Kyllä minä kesällä oon silti enemmän märkä, kuin kuiva, Saari nauraa.Ruukin kyläyhdistys, palokunta ja tukkilaiset järjestivät keskiviikkona 9.5. Ruukinkoskessa koelaskun tarkoituksenaan selvittää, olisiko paikkakunnalla mahdollista järjestää tulevaisuudessa tukkilaiskilpailut. Testi onnistui hyvin, eivätkä tukkijätkät pidä ajatusta ollenkaan mahdottomana.
– Rauhallisen näköinen koski ja loppupäässä 40-50 metrin pätkä nättiä, mukavaa aallokkoa, Saari kuvailee Ruukin kylän ylpeyttä.
Myös Pakanen nyökyttelee kilpailuhaaveille hyväksyvästi. Lajeja harkitaan vielä, mutta ainakin kuningaslajiksi todettu koskenlasku olisi mahdollista toteuttaa.
– Ristiaallokko tuo mukavasti haastetta. Tukki on saatava etenemään kohtisuorassa koskeen nähden, Pakanen kertoo.
Poikittainen tukki johtaa lähes poikkeuksetta putoamiseen. Tukkilaiskilpailussa aika ratkaisee, joten tippuminen voi tulla kalliiksi.
Kilpailu olisi mahdollista järjestää ensi vuonna alkukesän tulvavesissä, sillä kesän mittaan laskeva vesi paljastaa kivikkoisen kosken.