Minä tein sen taas. Sukelsin historian syövereihin niin, että ympärillä oleva häipyi ja tilalle tulivat aivan toisenlaiset äänet, tuoksut ja tunnelmat.
Kuulen tiellä raahustavia vanginaskelia, lapsen itkua, aikuisen vaikerointia. Nopeaa liikehdintää, kaappien aukomista, astioiden kilinää, hiljaista puntarointia. Näen kuvia tyhjistä taloista, navetoista. Pihoista, joille ei välttämättä enää palata.
Tunnen pelkoa, epätoivoa ja ikävää.
Yhtäkkiä en olekaan keski-ikäinen nykyhetkessä, vaan karjanvientiin sodan jaloista valjastettu tyttönen, isäänsä ikävöivä pikkupoika, miehensä ja perheensä kohtaloa aprikoiva äiti.
Minua itkettää ne tapahtumat, jotka esi-isieni ja -äitieni on täytynyt lähimenneisyydessä kohdata. Minua itkettää sota, joka kenen tahansa on täytynyt ja täytyy tänäkin päivänä kohdata.
Kaikilla evakoilla ei ollut rankkojen sotavuosien väsyttämissä sijoitustalouksissa hyvät oltavat. Onerva Hintikan kirjassa Pako Lapin sodasta eräs lehmiä kuljettaneista tytöistä kertoo heitä kutsutun Pohjanmaalla nimityksellä toisen luokan mustilainen. Siinä syrjittiin jo useampaa kansanosaa.
Ajatus tuntuu järkyttävältä, kun lähtö on tullut pakon edessä. Toisaalta vastaanottajien nihkeyden ja väsymyksen ymmärtää, kun takana on raskaat sotavuodet ja aitassa viljaa juuri omiksi hengenpitimiksi. Mutta silti jäljellä olisi olettanut olevan hitunen ihmisyyttä.
Järkyttävintä on ehkä käsinkosketeltava yhteys nykypäivään. Olipa siirtolaisuus sitten väliaikaista tai lopullista, kukin suomalainen evakko oli pakolainen omassa maassaan. Silti osa heistä sai kokea samanlaista aliarvostettua kohtelua, jopa halveksuntaa, kuin nykypäivän pakolaiset.
56 000 pohjoissuomalaisen onneksi Rajat kiinni! -huudot eivät kaikuneet Ruotsin puolella reilut 70 vuosikymmentä sitten.