Takavetoinen DX Corollamme nousee Vuokatinvaaran päälle kiemurtelevaa tietä. Isäni ajaa auton parkkiin ja viereen pysäköi upea, hopeansävyinen Saab 900 Turbo. Auton oveen oli kirjailtu kaunokirjaimin ”Matti Nykänen”.
Jo edesmennyt isäni kehotti katsomaan, kuka autosta nousee. Ja siitähän todellakin nousi kotkien kotka, suurin sankarini. Vaaleatukkainen ja hymyilevä jumalhahmo Matti Nykänen.
En muista satavarmasti, mutta epäilen, että olin tuossa kohtaa 7 vuotta ja elettiin loppukesää 1984. Nykänen oli aiemmin keväällä harjannut Sarajevon suurmäen olympiakultaa ja napannut normaalimäen hopeaa. Mäkihyppääjät olivat suurimpia sankareitani ja Nykänen heistä paras. Ei siis kahta sanaa kuka oli maailman kovin jätkä. Tuo kohtaaminen Vuokatissa oli sen tason juttu, että loppuloman odotin vain kotiin pääsyä ja sitä, että pääsen kertomaan kavereilleni kenet näin. Nykänen hymyili minulle ja tervehti!
Sarajevon talvikisat ovat vanhimmat jotka muistan. Lake Placidista en muista mitään, koska olin niiden aikaan 3-vuotias. Calgary 1988 oli sitten yhtä juhlaa, kun Nykäsen dominointi vain kasvoi. Lapsen maailmassa Ernst Vettori, Jens Weissflog, Andreas Felder ja Pavel Ploc olivat vihollisia, jotka yrittivät suistaa sankarin valtaistuimeltaan. En tykännyt edes Jari Puikkosesta, koska hän kilpaili Mattia vastaan. Muistan yhden televisioidun maailman cupin kisan, jossa Nykänen romahti ihan ynnä muut -sijalle. Jari Puikkonen taisteli Vettorin kanssa voitosta ja toivoin hänen häviävän. Kukaan muukaan suomalainen ei saanut voittaa, ellei Matti voita. Vettori voitti ja olin tyytyväinen. Näin aikuisena ajatusmaailma tuntuu järjettömältä.
Kun aloin ymmärtää puheita siitä, että sankarini juo viinaa, en suostunut uskomaan. Ja kun aloin uskoa, toivoin, etteivät puheet olisi totta. Kylän isommat pojat väittivät pihapeleissä, että Nykänen juo aina ennen kisoja pullon kossua. Kihisin raivosta, mutten uskaltanut laittaa hanttiin. Turpaan olisivat vielä antaneet.
Samaan aikaan kun vanhenin, mureni jalusta, jolle Nykänen oli nostettu. En enää surrut, vaan Matti muuttui yhdentekeväksi. Kun näin hänen ensimmäisen lauluesityksen tv:ssä tunsin myötähäpeää. Sankarini oli poissa.
Matista on kirjoitettu suomalaisessa mediassa enemmän kuin kenestäkään muusta. Viimeiset 20 vuotta olen jättänyt jutut lukematta. Kun kuulin uutisen, että hän on kokonaan poissa, ajattelin ensiksi, ettei ollut valtavan suuri yllätys. Kuitenkin kuolinpäivänä ja päivä jälkeen Nykäsen, sisälläni on tuntunut kummallinen tyhjyys. Joskus hän merkitysi minulle ja muille suomalaisille paljon.
Valtiolliset hautajaiset? Ei nyt sentään.