Haukiputaalla asuva ja Oulun yliopistossa historiaa pääaineenaan lukenut Lassi Honkonen lähti vuosi sitten kaivelemaan Ruukin sahayhtiön yli sadan vuoden takaisia vaiheita. Kyse oli miehen pro gradu -tutkielmasta, jossa hän pyrki selvittämään, miltä ruukkilaisen sahatyöläisyhteisön arki tuolloin näytti ja millainen Ruukin saha oli työpaikkana. Opinnäytetyö lukeutuu yhteisötutkimuksiin, jollaisia on tehty vain niukasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun pohjoissuomalaisista tehdasyhteisöistä.
Nyt vuosi aloittamisen jälkeen Pruukin Saha yhtiö 1900–1912 -nimeä kantava työ on valmis. Honkonen käytti lähteinään Ruukin sahan kassa-, työlista- ja kauppakirjoja sekä paikallisia aiheita sivuavia muistelmateoksia, sanomalehtijuttuja ja satunnaisia arkistolähteitä.
– Työ oli kuin tuhannen palan palapeli, josta puuttui 900 palaa. Palikoita yhdistellen sain kuvaa vähitellen rakennettua. Historiatiede on aina tulkintaa, joskin perusteltua sellaista. Yllättävän paljon tuosta kuivahkosta materiaalista kuitenkin sai irti, mies miettii.
Tutkimuksessaan Honkonen keskittyi aikaan, jolloin yhtiö oli Bergbomin suvun omistuksessa. Vuodesta 1900 aina vuoteen 1912 kestäneellä ajanjaksolla yrityksen toimintaan lukeutui muutakin kuin sahalaitos, sillä yhtiö omisti Pruuki Häme & Nikkilä -nimiset maatilat ja sahan yhteyteen rakennettiin myös tiilitehdas.
1900-luvun alkuvuosien Ruukki oli aikaansa nähden omalaatuinen paikkakuntana, sillä se poikkesi teollisuutensa vuoksi ympäröivästä maaseudusta – se oli kuin mikäkin amerikkalainen yhdyskunta keskellä maatalousvaltaista Siikajokilaaksoa. Teollisuuslaitos ja yhtiön maatilat tahdittivat työläisten päivää, ja työstä vapaata aikaa voitiin käyttää omien mieltymysten mukaan. Kylällä ilmenikin tämän ansiosta monenlaista seuratoimintaa. Saha houkutteli työväkeä muualta, ja kylän väestö kasvoi moninkertaiseksi lyhyessä ajassa voimakkaan sahateollisuustoiminnan myötä.
– Sahateollisuudella oli keskeinen merkitys Ruukin kannalta. Se toi paikkakunnalle elämää ja myös muuta teollisuutta. Nopealla väestönkasvulla oli myös seurauksensa ja kylästä tuli hyvin rauhaton, sillä järjestyshäiriöt ja tappelut olivat miltei jokapäiväisiä, Honkonen toteaa.
Honkosen mukaan mielikuva 1900-luvun alun tehdastyöläisen muuttumattomasta elämästä mureni työn edetessä. Pysyvyyden sijaan sahayhtiö tarjosi jatkuvaa muutosta: työntekijöiden vaihtuvuus oli suurta, tekniikka kehittyi ja työtehtävät muuttuivat. Samalla oli myös sopeuduttava vuosisadan uusiin aatevirtauksiin.
– Tutkimuksessani etsin pysyvää työyhteisöä, mutta en tavoittanut yhteen hiileen puhaltavaa ja kiinteää, paternalistisesti johdettua porukkaa vaan sen sijaan sekalaisen seurakunnan.
Ajalle leimaa-antava piirre oli omistajan fyysinen poissaolo tehdasalueelta.
– Omistajat asuivat Oulussa ja olivat sahan työyhteisöön nähden etäisiä. Harvoin he kävivät Ruukissa, mutta kun kävivät he olivat ”oikeita herroja”. Omistajiin suhtauduttiin kunnioittavasti, kun he vierailivat paikkakunnalla.
Honkonen oli tutkinut vuonna 1840 perustetun Ruukin sahan vaiheita jo kandidaatin tutkielmassaan, mutta ennen tätä yrityksen historiasta oli kirjoitettu olemattoman vähän. Ruukki itsessään oli Siilinjärven Pöljänkylältä syntyisin olevalle miehelle lähes tuntematonta seutua.
– Tutkimuksen kannalta se oli oikeastaan vain hyvä, ettei alueeseen ollut sidosta. Muuten työstä olisi tullut liian värittynyt kotiseutuhypetys. Uskalsin myös ottaa käsittelyyn vuoden 1905 suurlakon jälkeiset ristiriidat.
– Enkä usko, että sillä olisi ollut vaikutusta työhöni, vaikka olisin Ruukissa käynytkin. Kirjoittihan Mika Waltarikin Sinuhe egyptiläisen käymättä kertaakaan Egyptissä, Honkonen jatkaa virnistäen.
Pro gradu -tutkielma on kokonaisuudessaan luettavissa nettiosoitteessa: