Arvaamattomasti tulvinut Siikajoki on saanut aikaan monenlaista. Tulva on vienyt mennessään veneitä, laitureita, rantasaunoja, kesämökkejä ja jopa sikalan katolla kiekuvine kukkoineen.
Yöllä noussut tulva pääsi 1950-luvulla yllättämään Paavolassa karjalaislähtöisen miehen. Tämä joutui aamulla kipuamaan katolle apua huutamaan: ”Mie oon tääl ja hätä pääl ku ves nousoo ja persus jo litimärkän, kuuleekos naapur? Tuu äkäseen äkkii venneelläs ja pelasta miu, venneen on vieny virtaves.” (Uljua 50 vuotta, s. 13)
Tulvat haluttiin saada kuriin ja valtio päätti rakentaa Uljuanojan soiseen laaksoon tekoaltaan. Rakentaminen alkoi 1965 ja vesi altaaseen laskettiin 1970. Tulvat asettuivat, mutta vieläkin joki osaa yllättää.
Tällä viikolla vesi nosti rannalle merkittävän palan jokilaakson historiaa, kirjan Uljuan altaan 50-vuotisesta taipaleesta.
Uljua 50 vuotta -teoksen takana on toimituskunta Pentti Syrjäpalo, Seija Junno ja Eero Taskila. Teoksen on kustantanut Pulkkilan Seura ja rahoitukseen ovat osallistuneet ely-keskus, Vattenfall ja Siikalatvan kunta. Myynnistä vastaa Pulkkilan Seura.
– Kirjan moottoreina alun alkaen ovat olleet pulkkinen Matti Myllykoski ja paavolalainen Pekka Koskela . He tulivat minulle puhumaan Uljuan historian kokoamisesta ja suostuin kirjaa tekemään, teoksen toimittanut Syrjäpalo kertoo.
Runsaasti kuvitettuun 200-sivuiseen teokseen on haastateltu altaan rakentajia, eri alojen asiantuntijoita, kyläläisiä ja naapureita. Esille on tuotu tasapuolisesti altaan hyviä ja huonoja seurauksia.
Allasevakkoja lähti 34 talosta ja kirjan koskettavinta antia ovat kertomukset heidän elämästään ja arjestaan ennen kuin vesi peitti kotikylän.
Niilessaaressa Jussilan talossa lapsuutensa asuneet Sirkka Miettinen ja Hannu Väyrynen muistelevat: ”Naapuriin saattoi aina menna, ja jos ateria oli esllä, syömään kutsuttiin myös lapset.” (s. 150)
Osa kyläläisistä oli altaan rakentamisen kannalla, osa taas vastusti kiivaasti. Kuuluisimpia vastustajia lienee ollut Mäntymäellä asunut Ilmari Koskela, joka pysyi kotonaan viimeiseen asti. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Olen viimeinen mohikaani, ja minua ei viedä kotoani minnekään.” (s. 155)
Nuori Liitto-lehden toimittaja Jussi Niilekselä odotteli kotitalossaan laukaisuvalmiin kameran kanssa veden nousemista altaaseen. Sen oli sanottu tulevan kovalla pauhulla ja kohinalla. Kun mitään ei kuulunut, Niilekselä oli painunut pehkuihin. Aamulla Uljua oli järvi.
Liiton juttuun Niilekselä oli kirjoittanut altaan täyttymisestä: ”...Vähän korkeammalla, uhmakkaasti vaikka jo vähän kallellaan, on järvialueen viimeisen asukkaan Ilmari Koskelan sauna. Isäntää ei näy, vaikka hän vakuutti tulvavesiä jo laskettaessa, että katsoo toteutuvatko ”allas-jeesusten” puuhat.” (s. 36)
Uljuan rakentaminen kesti kauan, sillä se aloitettiin metsäsavotalla. Hakkuutöissä oli miehiä laajalta alueelta, ja miehet muistelevat, kuinka puita kaadettiin niin pokasahalla, moottorisahalla kuin puskutraktorillakin. Metsässä oli runsaasti kuukkeleita, jotka olivat evästauolla työmiesten kavereita. Kun metsä kaadettiin, katosivat myös kuukkelit.
Allastyömaalla oli kolme rakennusmestaria, eräs heistä Martti Jutila. Mestareilla oli suuri vastuu, olihan allas vaativa erikoisrakennuskohde. Täytyi rakentaa Euroopankin mittakaavassa isot Arkkusaaren ja Tulisaaren suurpadot, Lämsänkosken pato, täyttökanava, kalliotunneli Nelostien alle ja Lamujoen kanava.
”Olihan työstä tietysti kova vastuu, kyllä se yöunet usein vei”, Jutila muistelee kirjassa. (s. 47)
Hankkeen vuoksi oli myös rakennettava teitä, sillä niitä jäi altaan alle eri puolilla aluetta. Uljuan veden alla on myös pätkä vanhaa Nelostietä.
Uljuan historiikki on Syrjäpalon mukaan kunnianosoitus niitä kohtaan, jotka muistavat Uljuan synnyn ja elämää alueelta ennen sitä. Kirjoittajina on toimituskunnan lisäksi useita paikallisia ihmisiä, kuten Matti Myllykoski, Jussi Niilekselä, Helena Junnonaho, Johannes Saarikoski, Toivolan sisarukset ja moni muu hyvä muistelija.
– Onneksi saatiin vielä tietoa paikallisilta. Prosessin aikana opin tuntemaan alueeta ihmisiä, joilla on arvokasta tietoa lähihistoriasta. Arvokkaista tiedonlähteistä moni oli niin vanha, että oli viimeinen hetki tehdä kirja, Syrjäpalo sanoo ja kiittää mukana olleita.
Kirjan tekemiseen aikaa kului vähän reilu kaksi vuotta. Ne olivat Syrjäpalolle stressaavia vuosia.
– Olen tottunut tekemään kirjat yksin. Tämä oli kolhoosikirja, ja eri tekijöillä oli eri näkemyksiä. Se aiheutti ylimääräistä työtä, hän huokaa.
Työ oli silti mieluinen, sillä Syrjäpalo koko elämä liittyy Siikajokeen. Neittävänjoen varrella syntynyt ja Paavolassa kasvanut mies on uinut, kalastanut, luistellut ja hiihdellyt Siikajoella koko ikänsä. Riiuullakin hän kulki jokivartta pitkin.
– Toivon, että joki palautuisi, että siikakin joskus vielä nousisi, kotijokensa puolesta paljon puhunut Syrjäpalo sanoo.
