Juttukeikat ovat usein opettavaisia. Ojantakasen perhekodin johtajan Riina Niskalan kanssa keskustelusta jäi mietityttämään, millainen olen kasvattajana.
Minua hätkäytti Riinan toteamus, että lastensuojelun näkökulmasta yksi iso ongelma on, että heti, kun lapsi oppii puhumaan häneltä kysytään, mitä hän haluaa, lapsen annetaan tehdä päätöksiä, jotka kuuluisivat aikuiselle ja lapsi ei ymmärrä mitä ei-sana tarkoittaa.
Olenko uskaltanut sanoa lapsilleni ei? Ainakin kerran olen todennut, että ei käy. Esikoinen olisi halunnut lähteä ongelle, ja se ei käynyt. Seurauksena oli, että lapsi potkaisi auton tuulilasiin sillä seuraamuksella, että lasiin tuli railo. Emme lähteneet kalaan ja toista kertaa ei vastaavaa vahinkoa ole perheessämme sattunut.
Kun kaksi vanhimmaista ovat jo nuoria aikuisia ja kotona on enää juniori, olen miettinyt, olenko menettänyt muistini, vai oliko rajojen asettaminen vanhempien lasten kanssa tällaista vai oliko heillä rajoja lainkaan. Vanhemmiten ehkä huoltajakin vähän viisastuu ja ymmärtää, että rajat ovat rakkautta eikä kuopus saa elää kuin pellossa.
Tällä hetkellä haastavampaa onkin oikeastaan lapsenlapsen kasvattaminen. Onneksi lapsella on huolehtivat vanhemmat, mutta välillä hänet uskotaan hetkeksi myös mummon vastuulle.
Hämmästyin, kuinka lapsenlapsi reagoi, kun kielsin häntä ensimmäistä kertaa. Lapsi pyrki koskemaan sähköjohtoon ja, kun kielsin häntä, nousi alle yksivuotias polviseisontaan, katsoi mummoa tuimasti, murisi ja puristi kädet nyrkkiin. Ei auttanut.
Sähköjohtoon ei edelleenkään saa koskea. Lapsi tosin yritti useamman kerran, jos mummo heltyisi ja sama murina seurasi kieltoja.
Tunnustan, että edelleen tulee kyseltyä lapsilta myös kotoa pois muuttaneilta, mitä he haluavat. Tosin yleensä kysymys on, mitä ruokaa laitettaisiin. Yllätys oli kuulla lastensuojelua työkseen tekevältä, että lapsen aivot eivät kestä jatkuvaa kyselyä ja päätöksen tekoa.
Selväksi kävi, että lasten kasvattaminen vaatii luonteen lujuutta.