Koulujen ovet ovat jo sulkeutuneet ja oppilaat painuneet kesän viettoon. Johtoportaan lomapäivät ovat vasta aluillaan, mutta tämä kesä merkitsee heistä muutamalle astumista uudenlaisiin saappaisiin.
Piippolan Pentti Haanpään koulun johtaja Kirsi Myllykoski ja Kestilän koulun rehtori Juha Arbelius ovat molemmat siirtymässä viisikymppisinä uudelle kymmenluvulle. Eikä tunnu missään, vaikka henkilökunnasta osa on puolet nuorempia, hyvä etteivät tunnu yhtä nuorilta kuin opetettavat peruskoululaiset.
– Nautin suunnattomasti, että on eri-ikäisiä. Sellaisia joilla on kokemusta ja sitten uusia, jotka tuovat virikkeitä, Arbelius naurahtaa ja kertoo nuorten opettajien virittävän myös urautumassa olevat ajatukset uudelle reitille.
Myllykoski on samaa mieltä, sillä kaikenlaiset uudet tuulet tuovat työhön haastetta, ettei tulisi aina tehtyä samalla lailla.
Päivänsankarit kuuluvat ensimmäiseen peruskouluvuosikertaan. Vielä ei 1970-luvun alussa tehty kuitenkaan suuria tuntiopetusmullistuksia, vaan istuttiin kiltisti pulpetissa, kuunneltiin ja viitattiin, jos oli asiaa.
– Ainut liike oli se, kun käsi nousi ylös. Se oli hyvin opettajaehtoista, Myllykoski muistelee ja toteaa uuden opetussuunnitelman menevän yhä kauemmas opettajakeskeisyydestä.
Luokkien pulpettirivit eivät ole enää viivasuoria ja opettajia on puhuteltu jo pitkään etunimillä. Auktoriteetin kannalta liiallinen tuttavallisuus voi joskus kärsiä, mutta muutoin on vain hyvä, että lapsilla on opettajiin luottamukselliset ja hyvät välit. Hankaluuksien tullessa he uskaltavat myös puhua.
– Pienessä koulussa lapset eivät ole vain yhden opettajan oppilaita vaan kaikkien, Myllykoski toteaa tuoden mieleen koko kylä kasvattaa -lausahduksen.
Arbelius lisää, että pikkukylien kannalta onkin hyvä asia, jos koko kylä tukee koulun toimintaa ja saman toivoisi myös päättäjien ymmärtävän.
– Perusopetus on se valtti, että saadaan muuttajia. Jos näivetetään yhtä kylää, näivettyy koko kunta, Arbelius pohtii.
Puhe kääntyy taannoiseen vetovoimaisuustutkimukseen, jossa Siikalatva jäi aivan häntäsijoille Kärsämäen kanssa. Kumpikaan viisikymppisistä ei silti allekirjoita kuvausta.
– Ei ainakaan minun näkökulmasta pidä paikkaansa. Siikalatva ei ole vastenmielinen ja kyllä täältä ihan perustavaa laatua olevat palvelut saa, Arbelius puuskahtaa.
Myllykoskikin ihmettelee arviota, sillä täällä lapsilla on nimenomaan turvallista ja rauhallista.
– On harrastuksia ja niihin voi myös vaikuttaa, jos itsellä on kiinnostusta. Koulujen pihallakin on paljon tekemistä.
Opettajat ovat ilolla katsoneet Liikkuva koulu -hankkeen aikaansaannoksia. Lapset ovat ottaneet aktiviteetit vastaan mukavasti ja uusia lajeja on opittu. Silti on hassua, että perusmotoriikan kanssa on ongelmia.
– Esimerkiksi pallon kiinniottaminen ja heittäminen tuottaa vaikeuksia. Pikkuoppilaat kyllä liikkuvat, mutta yläluokkalaiset alkavat olla välitunnilla kiinni kännykässä.
Kumpikaan ei silti kaipaa omia hikiliikuntatuntejaan tamburiinin tahdissa tai hiihtoladulla hampaat irvessä.
– Enää ei liikunnan pitäis olla sellaista, että se aiheuttaisi syviä ”muistoja”, vaan se on leikkiä ja iloisuutta, Arbelius kiittelee nykymallia.
Vanhempainyhdistykset ovat mukana molempien koulujen toiminnassa. Kestilässä yhdistys on vasta alkutaipaleellaan, mutta Piippolassa se on toiminut jo useamman vuoden.
– Se on iso tuki. Vanhemmat ovat keränneet retkirahoja ja heitä on saatu enemmän mukaan koulun toimintaan. Kuuleepahan itsekin mielipiteitä ja saa uusia vinkkejä ja ajatuksia, Myllykoski pohtii.
Arbelius ja Myllykoski ovat iloisia siitä, että jokaisella koululla on oma toimintakulttuurinsa. Se erottaa, mutta antaa myös vinkkiä omaan toimintaan.
– Koulut ovat lähellä toisiaan, mutta hyvin erilaisia. Ammattiyhdistystoiminnan kautta luodaan yhteisiä suuntaviivoja.