Tänä kesänä sain tavata uuden toverin – lintukirpun. Olen toki kuullut otuksesta jo aikapäiviä sitten, mutta aiemmin en ole siihen tietääkseni törmännyt. Eikä minulla ollut nytkään iloa tavata tätä pientä hyppivää menijää, vaan se vain käväisi ihollani ja totesi ilmeisen nopeasti, etten ollut sille sopiva isäntäeläin.
Vaikka visiitti oli lyhyt, jäi siitä minulle muistoksi komeat paiseet ja armoton kutina. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, ettemme kohdanneet kirpun kanssa silmästä silmään.
Jouduin nimittäin viime kesänä elämäni ensimmäistä kertaa napit vastakkain punkin kanssa ja se oli niitä ensikohtaamisia, jonka olisin mielelläni jättänyt väliin.
En tiedä, miten pitkään tämä lintuja piinaava loinen on näillä leveyksillä elellyt. Sen verran kuitenkin osaan kertoa, että lintukirpusta ei ole vaaraa ihmiselle. Kaikki eivät saa sen puremista edes oireita.
Meille ihmisille tämä parin millimetrin pituinen ällötys on lähinnä kiusallinen, sillä sen ravinnoksi kelpaa ainoastaan lintujen veri. Pesässään eläville linnunpoikasille loinen voi puolestaan olla jopa hengenvaarallinen.
Kutisevia paiseita raapiessani heräsin miettimään, mistä näitä otuksia oikein tulee. Jokivarren tutut metsät ovat jo vuosia sitten täyttyneet hirvikärpäsistä, ja nyt myös punkit ovat asettuneet samalle seudulle. Lintukirppukin on varmasti elänyt näissä maisemissa jo pitkään, mutta minä en vain ole aiemmin sattunut sen tielle – tai sitten allergisoiduin sen puremalla vasta tänä kesänä.
Nämä luojan luomat tuovat kesäaikaan oman epämiellyttävän säväyksensä. Kohtahan tässä alkaa jo olla suorastaan Vanhan testamentit aikaiset tunnelmat. Moni muistaa Raamatun kymmenen vitsausta paiseineen, syöpäläisineen ja paarmoineen.
Saapa nähdä, mitä meille tänne jokivarteen seuraavaksi on luvassa? Heinäsirkkoja? Vai ehkä sammakoita?