Kuntavaalit ovat selvästi tulollaan. Siinä missä oppositio räksyttää ja sättii hallituksen toimia, avautuvat kuntalaiset sosiaalisessa mediassa kunnallisesta päätöksenteosta.
Itsekin ärhäköidyin keskusvaihteen ulkoistamisesta, josta ei ollut tietoa valtuutetuillakaan. Myönnän, että tuntui pahalle.
Tästä huolimatta jopa vastarannankiiskellä nousee karvat pystyyn selän takana sättimisestä, joka pohjautuu ajatukselle, että ennen oli kaikki paremmin. Mielellään haukutaan valtuutetut, jotka eivät tunnu pitävän oman kylän puolta, ja kehutaan ne, jotka tekevät sitä ”meiltä ette vie mitään”-periaatteella.
Kyllä minuakin tympäisee, että liitoskunnan palveluja tunnutaan karsivan pitkälti yhdeltä kylältä. Mutta se, mikä minua eniten sieppaa, on sivusta räksyttäminen ilman, että itse ollaan valmiita tarttumaan asioihin, saati tutkimaan niiden taustoja.
Jos aina vain vaaditaan kaikkea säilytettäväksi mustavalkoisesti täysin ennallaan, eikä olla valmiita tekemään vastaehdotuksia, niin mitä siitä syntyy? Pelkkää katkeruutta ja kademieltä, kyläkuntien ikuista taistelua.
Nyt tiedän joidenkin nyökyttelevän, että juuri niin, yhtenäistä kuntaahan meidän pitäisi rakentaa, eikä kyläpolitikoida. Syyllistynenkö nyt itse räksytykseen kysyessäni edeltävän jälkeen, että kuinka monella teistä ”puhtain sydämin” nyökyttelijöistä on itsellä pelkoa joutua luopumaan omista kyläpalveluistanne?
Olisi aivan upeaa nähdä ja kuulla kuntapolitiikassa rehellisesti kehittävää keskustelua. Se tarkoittaisi asiallisia perusteluja, aitoa kuuntelemista, toisen asemaan asettumista ja syvällistä pohdintaa siitä, miten asia voitaisiin ratkaista niin, ettei kukaan joutuisi kohtuuttomasti kärsimään.
Yhteenvetona siis vastaesitysten valmistelua ja kompromissien hiontaa. Ei pelkkää lukuihin tuijottamista tai iänikuisten katkeruuksien esiin nostamista, vaan aikaa ja paneutumista.
Siihen työhön tahtovien olisi nyt aika ilmoittautua.